Liike on kuollut, eläköön liike!

Yhteiskunta Tadzio Müller

Kapitalismi ja sitä vastustavat liikkeet ovat tottuneet hitaisiin muutoksiin: jos vallankumous ei synny nyt, ehkä sitten ensi vuosisadalla. Ilmastonmuutos muuttaa kaiken. Nyt muutoksella on kiire. Berliiniläinen aktivisti ja tutkija Tadzio Müller pohtii, miten antikapitalistien tulisi taistella ilmastonmuutosta vastaan maailmassa, jossa valtioiden ja pääoman puolestapuhujat ovat omineet vihreän puheenparren.

Liike on kuollut! Tarkemmin sanottuna: vaihtoehtoista globalisaatiota ajava liike on kuollut sellaisena kokonaisuutena, jossa eri liikkeet ja “aktivistit” kohtaavat, muuttuvat ja yhdistävät kamppailunsa uusliberalistisen globalisaation yhteistä kohdetta vastaan. Eivät yksittäiset kamppailut ole kuolleet pois. Eivätkä huippukokousten vastaiset mobilisoinnit ole myöskään loppuneet.

Tätä kirjoittaessani valmistelut Japanin G8-kokousta varten ovat täydessä vauhdissa. Jokaisessa radikaalin ja ei-niin-radikaalin vasemmiston kokouksessa suunnitellaan yhden jos toisenkin huippukokouksen pysäyttämistä. G8 Italiassa 2009, Naton 60-vuotisjuhlat Ranskassa ja niin edelleen: Countersummits-R-Us?

Jostain syystä mobilisoinneilla ei ole enää samaa iskuvoimaa kuin ennen. Kuinka monta kertaa ollaankaan lähdetty liikkeelle ja ajateltu, että jos nyt epäonnistutaan, lopetetaan koko touhu? Edes laaja liikehdintä G8-kokouksessa Heilingendammissa ei saavuttanut juuri mitään. Kyllä kymmeniä tuhansia ihmisiä saa kaduille, mutta on toinen kysymys, onko toiminnalla mitään vaikutusta muihin kuin itse osallistujiin.

Älkää ymmärtäkö väärin. Liike ei kuollut häviäjän nöyryyttävää kuolemaa. Monella tapaa se on myös voittanut. Selvitäkseen liikkeiden on pysyttävä liikkeellä. Siksi voitot merkitsevät usein myös liikkeiden kuolemaa. Koska ne elävät ja hengittävät vastakkainasettelusta, ne tarvitsevat vihollista. Mitenkäs oma vihollisemme? Kysytään Martin Wolfilta, Financial Timesin pääideologilta, uusliberaalin hyökkäyksen huomattavalta puhemieheltä. Eräässä puheessaan hän käsitteli päivää, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki pelasti suuren pankin estääkseen finanssikriisiä leviämästä: “Muistakaa perjantai 14. maaliskuuta 2008. Silloin kuoli unelma globaalista vapaiden markkinoiden kapitalismista”.

Uusliberalismi on siis – osittain – kuollut, kuten kuollut on – myös osittain – sitä vastaan kamppaillut liike. Kuollut on myös liikkeeseen kuulunut kapitalismin vastainen suuntaus, josta tämäkin teksti kumpuaa. Liike näyttää kadottaneen elementin, joka voisi sulauttaa taistelujen moninaisuudesta yhteen uuden liikkeen tai joka voisi vastustaa vastarinnan hajaannusta, johon pääoma ja valtio yrittävät meitä jatkuvasti ajaa. Tarvitsemme kertomuksen, toivoa, tarvitsemme “koukun”, joka vetäisi meidät liikkeelle. Tällä hetkellä vaihtoehtoisen globalisaation liike on selvästi liike, jolla ei ole koukkua, vihollista tai päämäärää.

Samalla kun on olemassa liike ilman kertomusta, on kuitenkin olemassa myös kertomus ilman liikettä: ilmastonmuutos. Yhä useammat poliittiset päätökset (myös monet sellaiset, joilla on tuskin mitään tekemistä aiheen kanssa) oikeutetaan sillä, että niillä on joku suhde “ilmastoon”. Euroopan hallitukset joutuivat G8:n ja erityisesti liittokansleri Merkelin päihittämiksi Heilingendammissa. Silloin nämä hallitukset ymmärsivät, että niiden on kehitettävä omaa näkökantaansa ja käytäntöään ilmastonmuutokseen, tai muuten ne ovat vaarassa menettää merkityksensä vihreiden kysymysten uudessa uljaassa maailmassa.

Pääoman ja hallituskoneistojen edistyneimmät toimijat ovat keksineet loistavan tavan saada poliittista kannatusta uudelle “vihreälle ratkaisulle”. Sen on määrä ratkaista ylikasaantumisen kriisi, tilanne jossa on ollut liian paljon rahaa jahtaamassa liian harvoja tuottoisia sijoitusmahdollisuuksia. Se on myös ratkaisu nykyiseen finanssikaaokseen ja legitimaatiokriisiin, joista globaali auktoriteetti on kärsinyt siitä lähtien, kun “globaalin terrorismin” kertomusten voima alkoi hiipua.

Se, että kaikki puhuvat nyt ilmastokysymyksestä, on suuri voitto vihreälle liikkeelle. Samalla se on myös viimeinen naula vihreän liikkeen arkkuun: jokainen vihreä kansalaisjärjestö on korviaan myöten sidoksissa neuvotteluihin Kioton sopimuksen jatkosopimuksesta. Siksi on epätodennäköistä, että ne omaksuisivat poliittisia kantoja, jotka eroavat merkittävästi hallitsevista päämääristä.

On liike ilman kertomusta ja kertomus ilman liikettä. Tästä seuraa nykytilanne, jossa ilmastonmuutosta käsitellään pääosin tavoilla, jotka edistävät valtioiden tai pääoman määräävien osien päämääriä.

Kapitalismin vastaisesta näkökulmasta pääoman jatkuvan kasaantumisen eli talouskasvun ja ilmastonmuutoksen hoitamisen välillä on perustava ristiriita. Se kiteyttää samalla entistä energisemmän kapitalismin vastaisen politiikan, joka voi onnistua yhdistämään ihmisten laajalle levinneen huolen ilmastonmuutoksesta sekä vaikutelman siitä, että tämänhetkiset toimenpiteet (Kioto, Bali, päästökauppa jne.) ovat aivan liian vähän, aivan liian myöhään.

Radikaalit yhteiskunnalliset liikkeet ovat kykenevimpiä toimimaan ja “tekemään historiaa” juuri silloin, kun nykypäivän tavanomaiset lähestymistavat ongelmanratkaisuun – joko luodaan markkinat ratkaisemaan ongelma tai sitten vaietaan siitä – eivät tarjoa uskottavaa tapaa käsitellä ilmiötä. Juuri silloin, kun ratkaisujen löytäminen näyttää mahdottomalta, on yhteiskunnallisilla liikkeilla tilaisuus laajentaa mahdollisuuksiaan. Nyt näyttää, että luvassa olisi “täydellinen myrsky”…

Useimmat pyrkimykset rakentaa vaikutuskykyistä kapitalismin vastaista liikettä ilmastonmuutoskysymyksen ympärille kohtaavat kuitenkin suuria käytännön vaikeuksia. Globaalin Pohjoisen perspektiivistä katsottuna näyttää siltä, että meillä on kyllä pyrkimyksiä kehittää kapitalismin vastaista ilmastonmuutospolitiikkaa, mutta ne törmäävät yhä useisiin vaikeuksiin.

Britanniassa kaikki alkoi vuonna 2006. “Ilmastotoimintaleiri” pyrki sulkemaan pohjoisenglantilaisen hiilivoimalan yhdeksi päiväksi. Mikä tärkeämpää, se pyrki tuottamaan tilan pohtia uusia ideoita ja käytäntöjä kapitalismin vastaiselle ilmastonmuutospolitiikalle. Ajatus “ilmastotoimintaleireistä” on sittemmin inspiroinut ihmisiä Saksassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Chilessä, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja muualla. Tällä hetkellä tämä näyttää olevan esiin marssivan ilmastoliikkeen toiminnan keskeisin “ase”. On jokseenkin ironista, että alun perin ajatus leiristä syntyi huippukokousprotestien puutteista.

En todellakaan halua vähätellä leirien tärkeyttä. Ne ovat inspiroineet paljon ihmisiä eri maissa. Se ei ole mitätön saavutus, mutta yksi niitä koskeva kritiikki nousee muiden ylle. Saavatko leirit todellisuudessa mitään muuta aikaa kuin sen, että ne tyydyttävät ihmisten halun tehdä jotain? On kivaa hengata leireillä kavereiden ja tovereiden kanssa, mutta kysymys kalvaa: mitä me haluamme? Mitä voimme saavuttaa? Ovatko leiritouhuilu ja pyrkimykset sulkea voimalaitoksia yksi kerrallaan missään suhteessa ilmastonmuutoksen haasteen suuruuteen? Tämä kysymys turhauttaa samalla, kun taistellaan jatkuvasti siitä, etteivät poliittisen kentän voimakkaammat äänet hukuta meidän ääniämme.

En edelleenkään väitä, ettei ilmastoleirejä tulisi järjestää. Leirien tulisi kuitenkin olla osa laajempaa projektia, joka antaa niille jotain poliittista merkitystä hyvin paikallisen intervention tuolla puolen. Voimme tietenkin toivoa, että poliittinen globaalisuus nousisi tämänvuotisten ilmastoleirien välillä muodostuvista yhteyksistä, mutta yhteinen koordinaatio on ollut aivan olematonta.

Ei ole yhteisiä vaatimuksia (muita kuin “ilmastonmuutoksen vastustaminen”, mikä on poliittisesti suunnilleen yhtä hyödyllistä ja omintakeista kuin vastustaa hylkeenpoikasten kuoliaaksi hakkaamista). Ei ole yhteistä kertomusta, ei slogania kuten “suljetaan WTO”, ei edes ympäripyöreää kompromissia kuten “fix it or nix it“. Ei ole omaa vastinetta iskulauseelle “toisenlainen maailma on mahdollinen”!

Jos brittiläisen liikkeen tapa kohdata ilmastonmuutoksen haaste vaikuttaa poliittisesti rajoittuneelta, skaalan toisessa päässä on Saksa. Yrityksiä käynnistää ilmastoleiriprosessia ei ole häirinnyt ainoastaan tavanomainen vasemmistolainen keskinäinen nahistelu ja riitely – ryhmä on jo jakautunut – vaan se on kohdannut myös toisen poliittisen ongelman. Täällä Saksassa radikaalivasemmisto on niin akateemista ja niin kiinni “kriittisen teorian” ja “dekonstruktion” traditioissa, että sen päävastaus ilmastonmuutoksen uhkaan on harjoittaa “kritiikkiä” “hallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia” kohtaan ja kritisoida “tieteellisen tiedon hegemonista roolia” ilmastonmuutoksen konstituoinnissa kriisiksi.

On kyllä varmasti tärkeää muistaa että hallitustenvälinen ilmastopaneelin (IPCC) julkaisemat raportit tulevat erittäin konservatiiviselta instituutiolta. On myös tärkeää pohtia kriittisesti, kuinka turvautumista “tieteelliseen tietoon” käytetään usein sulkemaan “ei-asiantuntijoita” ulos poliittisista keskusteluista, mutta Diskurskritik ei voi olla ainoa vastaus ilmastonmuutoskysymykseen. Se on hieman sama kuin heittäisi kopioita Adornon ja Foucault’n teksteistä tulvavesiin ja toivoisi ongelman menevän pois.

Mutta ollaan rehellisiä. Täällä Pohjoisessa kapitalismin vastaisen vasemmiston luulisi jo tottuneen poliittiseen tehottomuuteen ja marginaalisuuteen, lukuunottamatta kohtuuttomuuden hetkiä, jolloin pienet voimanpurkaukset tuottavat yllättäen muutoksia. Missä määrin yksi sosiaalikeskus Hackneyssä, Kreuzbergissa tai Las Ramblasissa todella edistää taistelua gentrifikaatiota vastaan?

Pystyykö sodanvastainen mielenosoitus San Franciscossa todella “pysäyttämään imperiumin”, kuten siitä tehty video (Interrupt This Empire) väittää? Pystyvätkö myymälävarkaudet, edes massatoimintana toteutettuna, merkittävästi häiritsemään kapitalistisen tavarakierron prosesseja?

En tiedä. En myöskään usko, että toiminnassa mukana olevista kovinkaan moni tietää. On tärkeää muistaa, että puhuttaessa “kapitalismista” kapitalismin vastustajat myöntävät, ettei heillä ole vastausta tähän kysymykseen. Yksi tapa käsitellä kysymystä on viitata muutoksen epälineaariseen dynamiikkaan kompleksisissa (sosiaalisissa) järjestelmissä.

Emme voi tietää, mitä vaikutuksia tämän päivän toiminnallamme tulee olemaan huomenna: ajattele perhosta Balilla ja hurrikaania Haitissa. Ja sitten on argumentti, joka on saavuttanut lähes dogmaattisen statuksen kapitalismin vastaisissa keskusteluissa: “kuule, kapitalismi ei ole ollut olemassa ikuisesti, se alkoi jossain paikassa jossain vaiheessa, ja se tulee myös päättymään jossain vaiheessa” – pitkälti sama voidaan sanoa maailmankaikkeudesta!

Voisin jatkaa luetteloa olemassa olevista älyllisistä kikoista, joilla voi puolustella poliittisen merkityksemme vähäpätöisyyttä. Toivon kuitenkin, että ajatukseni on selvä: että kapitalismin vastainen politiikka globaalissa pohjoisessa elää eräänlaisessa ajattomuudessa, koska me emme kykene ajattelemaan tekojen vaikutuksia tulevaisuudessa. Tai emme uskalla ajatella. Mieleen tulevat strutsit ja myös yksi seinäkirjoitus, joka maalattiin Göteborgissa koulun seinään sen jälkeen, kun paikka oli ollut poliisin hyökkäyksen kohteena: “But in the end we will win!”

Nyt palaamme siihen, miksi kapitalismin vastaiselle liikkeelle näyttää olevan niin vaikeaa kehittää politiiikkaa ilmastonmuutoksen ympärille. Taistelussa pääomaa vastaan jokin on antanut meidän aina ajatella, että lopulta kuitenkin voitamme. On kuitenkin melko mahdotonta luottaa tähän, kun kyse on ilmastonmuutoksesta. Kapitalismin vastaisen politiikka on tavanomaista ajatonta, sen sijaan ilmastonmuutospolitiikassa keskeistä on asian kiireellisyys. Silloin meidän on löydettävä keinoja vastata tuohon kiireeseen.

Molemmat yllä kuvaillut suhtautumistavat (“yliaktivistinen” ja “ylikriittinen”) ovat yrityksiä vastata kiireeseen. Ne molemmat ovat myös melko epätyydyttäviä vastauksia. Ensimmäinen ottaa kiireen aivan liian vakavasti ja ryntää pää kolmantena jalkana poliittiselle kentälle, joka on paljon voimakkaampien pelaajien dominoima. Toinen suhtautumistapa taas kertoo, että kiireellisyys on pelkkä konstruktio ja siitä seurauksena oleva pelon politiikka ovat vallan strategioita. Käytännössä akateeminen suhtautumistapa tyytyy vain kritisoimaan konstruktioita eikä tartu lainkaan kysymykseen.

Kiireellisyys syntyy nimenomaan siitä, että erilaiset aikakäsitykset törmäävät toisiinsa. Se syntyy pääoman eksponentiaalisen aikakäsityksen (missä pääoma alati kiihdyttää sosiaalista elämää ja tuotantoa) ja kompleksisten ekosysteemien ajallisuuden välille. Ekosysteemit eivät tietenkään ole staattisia. Ne voivat kyllä mukautua uusiin olosuhteisiin, mutta yleensä eivät pääoman vaatimalla vauhdilla. Jos muutos on liian nopea, silloin saavutetaan pahamaineinen leimahduspiste, joissa ekosysteemien kokemat muutokset käyvät peruuttamattomiksi ja katastrofaalisiksi. Yksi esimerkki on Golf-virran pelätty kääntyminen, toinen on napaseudun mannerjäiden sulaminen.

Miten siis käsitellä tätä kiireellisyyden ongelmaa? Ensiksikin on myönnettävä, että on epätodennäköistä – itse asiassa mahdotonta – että poliittisesti marginaalinen radikaalivasemmisto kykenisi tehokkaasti hidastamaan kasvihuonekaasujen tuotantoa maailmassa, jossa pääoman kasaantuminen on erottamaton osa fossiilisten polttoaineiden polttamisesta. Joku on kutsunut tätä “fossilistiseksi kapitalismiksi”. Emme myöskään kykene pakottamaan ekologisia systeemejä mukautumaan nopeammin pääoman vauhtiin.

Me kuitenkin voimme puuttua politiikan aikakäsitykseen ja hallitusten “ilmastonmuutospolitiikkaan”. Politiikan rooli on eristää pääoman tuottama sosiaalisen elämän ja tuotannon kiihdyttäminen kaikesta yhteiskuntakritiikistä ja luoda illuusio, että jatkuva pääoman kasautuminen olisi sovitettavissa yhteen sosioekologisen vakauden kanssa. Tämän politiikan mukaan riittäisi, jos teemme muutamia (mieluiten markkinapohjaisia) hienosäätöjä. Muuten voisimme jatkaa enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin ennenkin.

Tämä eristäminen pitää kurissa ja jopa ottaa haltuun sen räjähdysmäisen voiman, joka piilee ihmiskunnan ja pääoman välisen ristiriidan ymmärtämisessä – ristiriidan, joka elää kiistämättömänä osana kompleksisia ekologisia systeemejä. Kun tämä voima otetaan haltuun, se saadaan antamaan tukea uudelle kasautumisen kierrokselle (ajattele “vihreää kapitalismia”) ja poliittisen sääntelyn ulottamiselle entistäkin syvemmälle meidän elämiimme.

Globaalissa Pohjoisessa kapitalismin vastainen liike ei voi “pysäyttää” tai edes merkittävästi hillitä ilmastonmuutosta. Jos olettaisimme kykenevämme tähän, jäisimme väistämättä ajattomuutemme vangeiksi, koska voisimme ainoastaan toivoa saavuttavamme päämäärämme joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, todellisen ajan ulkopuolella. Mutta vaikka voimamme ja resurssimme ovat rajalliset, voimme puuttua pääoman ajan eristämiseen todellisen demokratian “hitaudesta”.

Jos me jälleen kerran jätämme omien voimiemme hajaannuksen ja ajattomuutemme apean varmuuden, jos muistamme, että liikkeinä meillä on kyky olla valtiota nopeampia, silloin voimme paeta niiden harjoittamaa ristiriitaista energioiden haltuunottoa ja sisällyttämistä, ja puuttua siihen.

Miten teemme tämän? Miten pidämme avoinna sen poliittisen tilan, jonka on luonut yhä laajempi huolestuminen ilmastonmuutoksesta ja jolla on potentiaali tuottaa uusia ideoita ja ratkaisuja, uusia mahdollisuuksia, jotka saattavat puolestaan yltää kapitalismin tuolle puolen? Kuinka voidaan puuttua paineisiin, jotka suuntautuvat uuden “vihreän kapitalismin” muodostamiseen, kohti “eko-imperiumia”, globaalia autoritaarista eko-keynesiläisyyttä?

Jos kysymyksen kiireellisyys pakottaa meitä ajattelemaan vaikutuksen ja vieläpä tehokkuuden termein, kuinka meidän pieni, resurssiköyhä liikkeen siipemme voisi laittaa peliin rajalliset voimamme tehokkaalla tavalla? Kuinka voisimme saavuttaa maksimituloksen suhteessa päämäärään, joka on luoda ja/tai ylläpitää tilaa, jossa kehitetään moninaisia, alhaalta ylöspäin rakentuvia, ei-kapitalistisia ratkaisuja ilmastokriisiin?

Vastaus tähän kysymykseen alkaa kahdella lisäkysymyksellä ja vie sitten meidät koko argumentin alkuun. Ensimmäinen kysymys: Mikä on luultavasti tärkein yksittäinen prosessi, jolla maailman hallitukset pyrkivät eristämään pääoman julkiselta kritiikiltä suhteessa ilmastonmuutokseen?

Vastaus: Lähes varmasti Kioto/Bali-prosessit, joissa maailmalle tarjotaan kansainvälisen politiikan draamaa, mutta jotka lopulta eivät tuota juuri mitään sellaista, mikä oikeasti suojaisi ilmastoa. Kioto-sopimusten allekirjoittamisesta lähtien, hiilidioksidipäästöt ovat ylittäneet jopa IPCC:n projisoimat synkimmät skenaariot.

Näissä prosesseissa pienenpieni päästövähennys legitimoi suuren kasan jatkettua kasvihuonekaasujen tuotantoa – puhumattakaan kokonaisen uusien päästöluottomarkkinoiden luomisesta (joiden odotetaan olevan arvoltaan kaksi biljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuoteen 2020 mennessä), paljolti globaalin pääoman iloksi. Kioton jatkoprosessi, joka alkoi Balissa joulukuussa 2007, on tarkoitus allekirjoittaa kansainvälisessä huippukokouksessa Kööpenhaminassa joulukuussa 2009.

Toinen kysymys: mitkä ovat radikaalien globaalien liikkeiden vahvuudet verrattuina sekä vihollisiimme että maltillisempiin liittolaisiimme?

Vastaus: Suuren mittakaavan huippukokousmobilisaatioden organisoinnissa. Juuri huippukokousmobilisaatioissa olemme kehittäneet jotain sellaista, jota voitaisiin kutsua “best practiceksi”. Siellä olemme aiemmin tuottaneet tuntuvan poliittisen vaikutuksen. Seattlessa me emme ainoastaan onnistuneet pysäyttämään konferenssia olemalla kaduilla, vaan myös kärjistämällä niitä moninaisia konflikteja, jotka olivat “sisäpuolella”, neuvottelevien hallitusten välillä.

Pystymmekö siis tekemään saman uudestaan ja rakentamaan poliittisen liiton, jota yhdistää vaatimus “Unohtakaa Kioto”? Silloin voitaisiin keskustella ilmastomuutoksen ongelmien mahdollisista “ratkaisuista”, jotka menevät hallitsevan, markkinavetoisen agendan tuolle puolen. Toiseksi kykenisimme tarjoamaan nousevalle globaalille ilmastoliikkeelle yhteisen fokuksen ja yhteisen vaatimuksen, jonka ympärille koota voimia. Unohtakaa Kioto – pysäyttäkää Kööpenhamina 2009!

Mutta miksi ehdottaa jälleen yhtä suurta huippukokousprotestia, kun on juuri esitetty, että vastahuippukokoukset ovat menettäneet suuren osan tehostaan? Siksi, että ilmastonmuutoksen politiikka vuonna 2008 näyttää hyvin erilaiselta kuin uusliberaalin globalisaation politiikka vuonna 2008. Itse asiassa ilmastonmuutoksen politiikka tänään näyttää enemmän globalisaation politiikalta aikana ennen WTO-kokouksen sulkemista Seattlessa. Siihen aikaan, “historian lopun” vuosikymmenen aikana, monet tiesivät, ettei uusliberaali kapitalismi ollut virheetön, mutta ei ollut ajatusta – ei edes “vasemmalla” – liikkeestä, tai ehkä jopa “liikkeiden liikkeestä”, joka voisi asettua sitä vastaan.

Seattle osoitti, että kamppailuilla on yhteinen vihollinen. Ennen kaikkea Seattle teki mahdolliseksi “liikkeen” syntymän. Nyt ollaan palaamassa takaisin alkuun. Kamppailujen alterglobalistinen vaihe on ehkä ohi, mutta opetukset eivät ole menneet hukkaan. Yksi opetuksista on se, että liikkeelle ei riitä “yksi toimintaviikko vuodessa”, jolloin keskitytään vain suuriin yksittäisiin tapahtumiiin. Syntyvän ilmastoliikkeen perustana on oltava jokapäiväisen vastarinnan ja muutoksen käytännöt kaikilla tasoilla, ei vain globaalilla, vaan myös alueellisella, kansallisella ja paikallisella tasolla.

Ennen kuin “ilmastoliike” voi nähdä itsensä “liikkeenä” tarvitaan jotain, joka todistaisi, että on olemassa huomattavasti radikaalimpi kanta ilmastonmuutokseen kuin se, että pyritään parempaan päästökauppaan. On todistettava, että löytyy ihmisiä, jotka eivät eivät ainoastaan keskity ilmastonmuutokseen vaan myös sen syyhyn: kapitalismiin.

Tähän saatamme tarvita sitä, mitä jotkut kutsuvat kohtuuttomuuden hetkeksi. Silloin aika nopeutuu ja aiemmin mahdottomista muutoksista tulee mahdollisia. Vastahuippukokous pystyy siihen. Liike on kuollut – eläköön liike!

Kirjoittaja asuu Berliinissä, jossa hän toimii ilmastotoimintaliikkeessä ja opettaa valtio-oppia Kasselin yliopistossa. Hän on yksi Turbulence-lehden toimittajista. Suomennos: Miika Saukkonen.

English original here. Danish translation here. Spanish here.

The Finnish version of this article was originally published here.