Resources

Get involved

Solidaire Economie

Euclides André Mance juicht in dit artikel een nieuwe manier van productie toe, die groeit als deel van een netwerkrevolutie, en stelt dat dit de basis zou kunnen vormen voor nieuwe postkapitalistische maatschappijen.

Een gedurfde hypothese: er is een mondiale revolutie gaande. Deze wordt niet geleid door enige politieke partij of voorhoede. Ze bezit geen militaire bases en haar strategie is allesbehalve oorlogszuchtig. Ze mobiliseert miljoenen mensen over de hele wereld. We weten er weinig over. Wat we wel weten is dat op basisniveau van haar mobilisatie, organisatie en onderwijs, er duizenden bewegingen en miljoenen mensen zijn die begonnen zijn met het verweven van samenwerkenden netwerken van economische solidariteit, waarbij kanalen opgebouwd worden en verbanden met het vermogen om lokale en mondiale strijden samen te brengen en te versterken. Ze werken collectief, van onderop en democratisch, consensus vormend terwijl bewust afwijkende meningen gerespecteerd worden. We zien deze bewegingen en hun resultaten overal en toch weten we weinig over de macht van dit fenomeen, aangezien ze vooralsnog niet in staat lijken om de wereld te veranderen. En toch, blijf ik stellen, is er een mondiale revolutie gaande.

De grote politieke ontdekking van de jaren 1990 was het idee van het verweven van samenwerkingsnetwerken tussen groepen, bewegingen en organisaties voor het coördineren en delen van niet alleen onze oplossingen en overwinningen, maar ook onze problemen en uitdagingen, onze strategieën en dagelijkse praktijken. We waren bezig om ‘assen van strijd’ op te bouwen die in staat zouden moeten zijn om het lokale en het mondiale bij elkaar te brengen, de korte termijn en de lange, evenals diversiteit en eenheid. Toch, terwijl deze samenwerkende netwerken cruciaal waren, hadden we niet goed begrepen wat daarvan de volledige potentie was.

Neem bijvoorbeeld de Wereld Sociale Forums; het WSF-proces is de top van een gigantische ijsberg waarachter zich een wirwar van samenwerkende netwerken en processen verschool. De beperking van het WSF–proces is dat het niet ver genoeg gegaan is in het ontwikkelen van wereldwijde sociale netwerken. De forums zijn belangrijke momenten waarbij duizenden acteurs met elkaar verbonden worden en waarbij een belangrijke stroom aan communicatie opengemaakt wordt van de verscheidenheid die inherent zijn aan deze netwerken. Na afloop keren, zelfs als de deelnemers op een of andere manier ingelicht zijn door de nieuwe, collectief verworven ervaring, de stromen van communicatie en acties feitelijk terug naar de eerder bestaande platformen.

Hoewel ze natuurlijk erg belangrijk zijn, zijn processen en ruimtes zoals de sociale fora niet voldoende. Door de mondiale opbouw van samenwerkende solidaire netwerken als onze strategische horizon te kiezen, kunnen we manieren vinden om zulke momenten te verbreden naar meer sferen van leven en strijd. Meer dan simpelweg informatie te verspreiden over voorstellen, en dus actief te zijn op het niveau van het ideologische debat, is het noodzakelijk om op politiek en economisch gebied actief te zijn en sommige voorstellen in praktijk om te zetten. Met andere woorden; onze dagelijkse economische praktijken moeten onderdeel zijn van het werk om de mondiale economische structuren te veranderen.

Naast sociale forums en top-mobilisaties, moet de verdediging van soevereine economieën zich voltrekken in de keuze van de producten die we consumeren en de ethische keuzes voor de manier waarop we ons inkomen verwerven om bepaalde economische sectoren te ondersteunen. Datzelfde geldt voor onze verdediging van ecosystemen en de keuze om de milieueffecten van onze consumptie te beperken. De ‘goede strijd’ moet bevochten worden op het economische gebied (niet alleen cultureel of politiek). Er is een revolutie gaande, maar om ‘te winnen’ betekent het uitbreiden en versterken van de samenwerkende processen die de basis zouden kunnen vormen van waaruit een postkapitalistische maatschappij kan ontstaan.

Solidaire economie als materieel fundament van postkapitalistische maatschappijen

Miljoenen mensen over de hele wereld praktiseren solidaire economie. Ze werken en consumeren niet in de eerste plaats voor het gewin, maar met het doel om te produceren voor hun eigen en andermens’ welzijn. Wat telt bij solidaire economie is het creëren van bevredigende economische omstandigheden voor alle mensen. Dat betekent het garanderen van individuele en collectieve vrijheden, het genereren van werk en inkomen, het uitsluiten van alle vormen van uitbuiting, overheersing en uitsluiting, en het beschermen van ecosystemen, evenals het bevorderen van duurzame ontwikkeling.

Dit netwerk kwam aanvankelijk voort uit succesvolle praktijken van het genereren van werk en inkomen, eerlijke handel, ethische consumptie, solidaire financiering en de verspreiding van duurzame productietechnologie. Deze inspanningen waren echter geïsoleerd. Het was nodig dat ze zich zouden ontwikkelen naar samenwerkende netwerken die al deze verschillende activiteiten zouden integreren met strategieën die het potentieel van economische stromen zouden vergroten en de wisselwerking tussen hen. Dit betekende dat solidaire financiering het ontstaan mogelijk maakte en het voortbestaan van door arbeiders bestuurde productieve bedrijven die technologie benutten die weinig beslag op het milieu legden en daarentegen een hoge sociale opbrengst hadden. De producten van deze bedrijven begonnen verkocht te worden in circuits van solidaire handel via winkels, markten, internationale eerlijke handelssystemen en zelfs via internet. Dit maakte op z’n beurt weer mogelijk dat consumenten de producten en diensten die ze normaal van kapitalistische bedrijven kochten, konden vervangen door producten en diensten uit de solidaire economie. Zodoende werd het systeem weer gevoed van stimulering van welzijn van arbeiders en consumenten, milieubescherming en duurzame ontwikkeling. Technologieën zoals vrije software en biologische landbouw begonnen benut, ontwikkeld en gedeeld te worden binnen deze netwerken. Overdadige rijkdom die in het circuit geproduceerd werd, werd geherinvesteerd, gedeeltelijk in de vorm van solidaire microkredieten.

Hoe snel de solidaire economie ook ontwikkelt, miljoenen mensen die voor een ‘andere wereld’ strijden nemen er geen deel aan. Ten eerste omdat ze niet weten dat die bestaan; ten tweede omdat het relatief moeilijk is om de producten en diensten te verkrijgen. Beide problemen kunnen snel worden overwonnen. Het grootste obstakel is cultureel: om een consumeristische cultuur te overstijgen die de nadruk legt op kwantiteit, overdaad, eigendom en afval boven het welzijn van mensen en samenlevingen, moeten we onduurzame vormen van productie, consumptie en levenswijzen vervangen door nieuwe manieren van produceren, consumeren en solidair leven.

Terwijl ze zich verder ontwikkelen op economische en cultureel gebied van deze revolutie, zullen solidaire netwerken ook vooruitgang boeken op politiek gebied - de staat zal veranderd worden en er zullen mechanismen van participatie van onderop groeien. Deze revolutie is niet lineair, elke werkelijke situatie verandert op z’n eigen manier. Maar dankzij het feit dat ze in het netwerk zitten, kunnen samenwerkende processen communiceren en leren van elke historische ervaring, succesvol of niet. De informatietechnologie die hun samenhang faciliteren lijken steeds meer in het middelpunt te komen staan bij Staat en publieke sfeer. Dit opent mogelijkheden voor nieuwe processen en mechanismen van bestuur en gedeeld management die voort kunnen komen uit de gecombineerde effecten van democratische revoluties in de culturele sfeer met processen van samenwerkende solidaire economie als materiele basis.

Uitdagingen en horizons

Het is natuurlijk niet allemaal even eenvoudig en er blijven grote uitdagingen en vragen bestaan, zowel praktisch als theoretisch. Om te beginnen met vragen die steeds weer gesteld worden:

- Hoe verhouden netwerken van solidaire economie zich met de hen omringende kapitalistische economie. Zij die externe relaties gebaseerd op competitie? Als dat zo is, hoe kan solidaire economie dan ‘winnen’?

- Hoe kunnen we garanderen dat de uitbreiding van netwerken van solidaire economie niet betekent dat de aanvankelijke principes verdwijnen? In het algemeen, hoe kunnen de netwerken zelf hun principes afdwingen? En is het niet belangrijker dat er banen en inkomen geproduceerd worden?

- Wat is het verschil tussen het verdedigen van solidaire economie en de verdediging van lokale vormen van kapitalisme? Betekent het meer dan een simpele aanbeveling van lokale welzijn en in hoeverre kan het dan niet samengaan met een lokaal, kapitalisme van de ‘kleine schaal’?

- Hoe verhoudt solidaire economie zich binnen de huidige politiek ontwikkeling in Latijns Amerika?

Hoe meer de solidaire economie uitbreidt en diversifieert en z’n stromen en verbindingen verbeteren, des te kleiner de noodzaak om zich te verhouden met niet-solidaire actoren. Het achterliggende idee is dat de banden met niet-solidaire toeleveranciers en distributeurs in toenemende mate verbroken worden en worden vervangen door solidaire actoren, die daarmee opgenomen worden in het netwerk. Hoewel ze wel banden hebben met niet-solidaire actoren, streven initiatieven uit de solidaire economie ernaar om te kiezen voor de sociaal en ecologisch ‘minst slechte’ leveranciers en distributeurs.

Terwijl sommigen bang zijn dat een groei van samenwerkende netwerken en solidaire economie al snel een herhaling zou vertonen van de op competitie gebaseerde mechanismen van de niet-solidaire economie, geloof ik dat het de beste strategie is om de ‘overwinning’ te behalen. Want de groei bevestigt het vertrouwen in een andere economie, gebaseerd op samenwerking en niet op competitie. De nadruk zou niet moeten liggen op het ontwikkelen van strategieën die niet-solidaire initiatieven uit de markt dringen, maar op het verveelvuldigen van het aantal en de diversiteit van solidaire actoren tot z’n hoogte dat ze een hervorming van de productieve ketens zou mogelijk maken. Daarmee zou een ecologisch duurzame en sociaal rechtvaardige economie kunnen ontwikkelen.

Solidaire economie mag dus niet verward worden met de kapitalistische manier van produceren. Sommige mensen verwarren die met ‘lokale ontwikkeling,’ en aangezien kapitalisme goed in staat is om lokale ontwikkeling aan te bevelen, denken ze dat solidaire economie gereduceerd kan worden tot dat perspectief van ‘lokaliseren’. Kapitalistische initiatieven van dit type zijn in sommige gevallen succesvol geweest, met aanzienlijke steun van de staat, maar op den duur betekent de logica van concentratie van rijkdom altijd dat de lokale economische dynamiek verzwakt wordt.

Omgekeerd, zelfs als het waar is dat solidaire economie territoriale ontwikkeling bevordert, mag niet vergeten worden dat de manier waarop ze dat doet onder het paradigma is van herverdeling van rijkdom eerder dan kapitaalsaccumulatie. Hoe meer rijkdom verdeeld is, via de praktijk van eerlijke prijzen (bij de commercialisering van goederen en diensten en bij de vergoeding van zelfbeheerd werk), des te groter is het lokale welzijn in het algemeen. De eerlijke prijzen worden vastgesteld door de economische actoren zelf - bedrijven, producenten, consumenten die direct met elkaar handelen op een manier die is gecoördineerd via netwerken. Solidaire economie is gebaseerd op een stel waarden die tegelijk ethisch en economisch zijn en die tot werkelijkheid komen in concrete praktijken zoals zelfbestuur, democratische beslissingen over economische activiteiten en de ecologische hervorming van productieve ketens. Als alle belangrijke besluiten op vergaderingen genomen worden, zal het zeer onwaarschijnlijk zijn dat dit zelfbeheer uit zou kunnen lopen in de ontkenning van juist de democratie die haar heeft doen ontstaan.

Twee van de grootste risico’s die solidaire economie hedentendage loopt, zijn: het gebrek aan begrip dat progressieve sociale krachten ervoor opbrengen: en de invasies die kapitalistische krachten hebben zitten doen op het begrip solidariteit, waarbij ze dat dan in een lijn stelden met ‘maatschappelijk verantwoord’. Velen denken daardoor dat solidaire economie slechts een vorm van kapitalisme is die maatschappelijke verantwoordelijkheid serieus neemt. Dit vooroordeel, met name binnen links, maar ook in delen van rechts, draait de bewijslast om tegen solidaire economie en dwingt deze om argumenten naar voren te brengen op het gebied van de historische mogelijkheid, in plaats van het debat in de richting te brengen van de effectiviteit van de huidige historische realiteit - een waarin arbeiders eigenaar geworden zijn van zelfbeheerde bedrijven en democratisch beslissen wat er met ze gebeurt, daarbij samenwerkend met andere bedrijven op manieren die allen voordeel verstrekken. Aan de andere zijn er actoren uit de solidaire economie die proberen om financiering uit publieke middelen (met name overheid) te krijgen, die het antagonistische en revolutionaire karakter van deze nieuwe economie omlaag schroeven. Dat geeft ruimte aan tweeslachtige lezingen die het mogelijk maakt om ze op een hoop te gooien met kletspraat over sociale en ecologische verantwoordelijkheid. Daar komt bij dat terwijl het debat woedt over de vraag of de waarden van solidaire economie niet onderweg verloren zullen raken, grote delen van de progressieve sociale sectoren nog steeds niet-solidaire producten consumeren zonder stil te staan bij de gevolgen van hun consumptie, die terugvloeit naar lokale en mondiale kapitalistische kringen.

Ondanks dit alles groeit de solidaire economie in Latijns Amerika snel, lessen trekkend van zowel haar fouten als haar successen. In Argentinië bijvoorbeeld, vielen de netwerken aanvankelijk weer terug nadat het aantal ruilhandelgroepen aanvankelijk explodeerde met eigen lokaal geld - op een gegeven moment waren er meer dan twee miljoen deelnemers en sommige onderzoeken wijzen zelfs op tussen de drie en vijf miljoen. De ernst van de impasse leidde vervolgens tot de opkomst van een nieuwe nationaal netwerk van solidaire ruilhandel, met een betere organisatie en methode. In Brazilië leidden de lessen van Argentinië en andere plekken tot de oprichting van gemeenschappelijke banken die werken met sociaal geld dat lokaal wordt uitgegeven en in circulatie gebracht. Anders dan het Argentijnse geval zijn deze lokale gelden verzekerd tegen oppotten met solidaire microcredietfondsen. In Venezuela heeft het Braziliaanse voorbeeld aangezet tot een voortdurende organisatie van een netwerk van gemeenschapsbanken die lokale munten uitgeven. In Mexico is een systeem van ruil ontwikkeld waarbij sociaal geld niet meer op papier wordt verstrekt, maar geregistreerd wordt als elektronisch krediet op smart aards die via datacommunicatienetwerken transacties laten maken. In Brazilië voorziet het elektronische systeem dat ontwikkeld is, zowel in transacties met niet-gegarandeerde munten, die alleen circuleren binnen een groep van uitgevers, als gegarandeerde, als een vorm van betaling tussen gebruikers van het systeem, zonder noodzaak tot gebruik van smart cards.

We zien dus dat deze ervaringen, zowel door hun successen als hun mislukkingen, een belangrijke bron van kennis zijn: dankzij de communicatiestroom tussen samenwerkende netwerken, heeft de solidaire economie in Latijns Amerika kunnen groeien.

Conclusie

In Brazilië zijn 1,2 miljoen arbeiders, geheel of gedeeltelijk betrokken bij de solidaire economie en zijn er 1250 bedrijven ontstaan in de laatste vijf jaar. Dat mag weinig lijken, maar het gaat om een fenomeen dat de laatste tien jaar ontstaan is, en toont een groeiend bewustzijn aan van de deelnemers zelf die onder meer zichtbaar wordt in de uitzaaiing van forums van solidaire economie die overal in Brazilië en elders op de wereld zijn ontstaan. Ook zien je tegelijkertijd een intensifiëren van de transacties binnen de sector en een groei van diens politieke uitdrukking.

Misschien is het voor velen alleen een utopie, een steeds terugwijkende horizon van hoop, maar voor miljoenen anderen is solidaire economie een manier van werken, produceren, verhandelen, consumeren en uitwisselen van waarden. Het is een manier om individuele en persoonlijke behoeftes te bevredigen, bij de belangen van welzijn van allen. Het is de materiele basis van de netwerk revolutie.

Solidaire economie is het fundament van een nieuwe manier van produceren die zichzelf aanprijst via de netwerk revolutie. In deze zin zijn we ‘aan het winnen’, omdat solidaire economie zich uitbreidt, netwerken overal groeien en hun vermogen tot politieke actie sterker wordt. Men kan dat zien aan de golf van volksregeringen die de verkiezingen gewonnen hebben overal in Latijns Amerika. Maar deze revolutie hangt af van ons vermogen om te blijven verbinden en uit te breiden in ‘netwerken van netwerken’, ‘bewegingen van bewegingen’, waarbij het lokale en mondiale aan elkaar geknoopt wordt. Daarvoor moeten we de circuits van solidaire economie versterken.

Noot: Euclides Andre Mance is filosoof en is sinds de jaren 1990 als volksonderwijzer werkzaam geweest. Hij is lid van het Volks Solidariteits Economie Netwerk in Brazilië en drijvende kracht achter de website solidarius.com.br. Hij is schrijver van verschillende teksten en boeken, zoals De Netwerk Revolutie (A Revolucao das Redes) dat ook in het Italiaans vertaald is. Zijn werk kan hier gevonden worden.

Toelichting van Turbulence

De term ’solidaire economie’ is de vertaling van het Portugese economia solidária, of economía solidaria (Spaans), en économie solidaire(Frans). Grof gezegd beschrijft het een vorm van ‘grassroots’ coöperatieve economie die in de hele wereld bezig is om duizenden lokale alternatieven aan elkaar te verbinden met het doel om bij te dragen aan het ontstaan van grootschalige, levensvatbare en creatieve netwerken van verzet tegen de winst-over-alles-economie…

Zoals alle begrippen uit de politieke strijd is de definiëring van ’solidaire economie’ zeer omstreden. Voor sommigen slaat het op een serie strategieën die gericht zijn op de uitfasering van het kapitalisme en de onderdrukkende sociale verhoudingen die deze ondersteunt en aanmoedigt. Anderen zien er strategieën in voor het ‘humaniseren’ van de kapitalistische economie - waarbij ze proberen de kapitalistische globalisering aan te vullen met op gemeenschappen gebaseerde ’sociale vangnetten’ (Ethan Miller)

“Huurdersverenigingen, groepen werkelozen, coöperatieve crèches, consumentengroepen, solidaire credietassociates, locale geldsoorten en meer; al deze activiteiten delen dat ze bewust ingaan tegen het heersende economische model; ze leggen de nadruk op lokale oplossingen, ze verbinden economische structuur met het milieu. Ze zijn nieuw, zijn gebaseerd op vrijwilligheid en zijn democratisch aangestuurde vormen van herverdeling die gericht zijn op de noden van mannen en vrouwen” (Inter Reseaux de L’Economie Solidaire, Frankrijk)

Dutch translation by globalinfo.nl

English version here.

Hulluus uuden edellä

kompleksisuus, kriittinen epävakaus ja kapitalismin loppu

Kay Summer ja Harry Halpin

“Jopa kosmisesta tai geologisesta aikaperspektiivistä tarkasteltuna meidän vuosisatamme on jollain tapaa ainutlaatuinen”

- Martin Rees, 2006. Brittiläinen kosmologian ja astrofysiikan professori.

Kapitalismi: monimutkainen systeemi

Kapitalismin vääjäämättömyyteen vankimmin uskovat ihmiset ovat usein anti-kapitalisteja. Tämä ei ole niin ristiriitaista kuin miltä se kuulostaa. Moni uskoo, että kapitalismi pystyy rekuperoimaan [1] kaikki kohtaamansa vastarinnan muodot tai kriisit. Täten kapitalismi on voittamaton, ja niinpä on parasta tyytyä kirjoittamaan tuskaantuneena kapitalismikriittisiä tekstejä - mitä monet antikapitalistit näyttävät tekevän. Tässä kirjoituksessa haluamme tarkastella kysymystä “onko elämää kapitalismin ulkopuolella” uuden ja yllättävänkin optimismin lähteen valossa: kompleksisuusteorian synty on 1900-luvun lopun tieteen radikaalein muutos. Kompleksisuusteoria ja laajemmin epälineaarinen maailmankatsomus saattavat tarjota syvällisiä näköaloja, joista on hyötyä erityisesti meille, jotka mietimme miten parhaiten edistää uudenlaisen yhteiskunnan syntymistä.

Kompleksisuusteorian avulla voi tutkia mitä tahansa järjestelmää, jossa monta eri osaa ovat yhdistyneinä dynaamisessa (ajan myötä muuttuvassa) verkostossa. Olennaista näille järjestelmille on, että ne kehittyvät epälineaarisesti. Epälineaarisuus tarkoittaa, että joskus pieni tapahtuma aiheuttaa pienen muutoksen järjestelmässä, mutta toisinaan vastaava tapahtuma voi panna alulle mullistavan tapahtumaketjun. On helppoa osoittaa, että kapitalismi on monimutkainen dynaaminen systeemi, joka muuntuu epälineaarisesti. Näin ollen kompleksisuusteoria voi olla hyvä väline sosiaalisen maailmamme ymmärtämisessä.

Kapitalismi on monimutkainen asia, onhan se kuuden miljardin ihmisen välisen vuorovaikutuksen tulos. Kapitalismi on myös dynaaminen, mistä todistavat työnteossa tapahtuneet nopeat muutokset ja tuotteiden määrän hämmentävä kasvu. Kapitalismi on “systeemi”, siis verkosto jossa kukaan ei ole “vastuussa” (muistathan miten historialliset yritykset kapitalismin ohjaamiseksi ovat epäonnistuneet). Lopuksi, kapitalismi on erittäin epälineaarinen. Esimerkkinä vaikka Argentiinan ennakoimaton talouskriisi, joka muutti miljoonien ihmisten elämän vuonna 2001. Kriisi sai alkunsa vain muutaman sijoittajan päätettyä siirtää rahansa pois maasta. Kuitenkin sijoittajat liikuttavat päivittäin rahojaan ulkomaille, yleensä mitättömin seurauksin.

Kompleksisuus yksinkertaistettuna

Kompleksiset, uudistuvat dynaamiset systeemit pyrkivät säilyttämään oman rakenteensa silloinkin, kun järjestelmän osat kokevat suuria muutoksia. Ihmisruumis on hyvä esimerkki uudistuvasta systeemistä. Ihmisruumiin rakennuspalikat, solut, uudistuvat jatkuvasti, mutta olennaiset piirteemme kuten sisäelimet, ihonväri jne. säilyvät. Näin ollen ihmissysteemiä kuvaa sekä muutos että jatkuvuus. Tällaiset monimutkaiset uudistuvat systeemit tarvitsevat toimiakseen kaksi tärkeää tekijää. Ensinnäkin, systeemin täytyy muodostua monista erilaisista, keskenään vuorovaikuttavista elementeistä. Toiseksi, systeemin täytyy voittaa entropian laki eli termodynamiikan toinen pääsääntö. Entropian lain mukaan systeemit hajoavat ajan myötä: niiden järjestelmä rappeutuu ja muuttuu yksinkertaisemmaksi. Systeemin on siis pidettävä itsensä kasassa säännöllisen materiaali- tai energiasyötön avulla. Ihmisruumis käy tässäkin esimerkiksi: tarvitsemme ruokaa, vettä ja happea, muutoin ruumiimme menettävät nopeasti monimutkaisuutensa, kuolevat ja lopulta hajoavat yksinkertaisiksi molekyyleiksi.

Uudistuvat monimutkaiset systeemit ovat siis materiaalin ja energian suhteen avoimia, olivatpa ne sitten itseorganisoituneita tai ihmisen luomia (kuten internet) – ja tämän vuoksi ne vaativat säännöllisesti rakennusaineita tai energiaa. Näin ollen nämä systeemit eivät koskaan ole aivan tasapainossa. Tai paremminkin, ne eivät ole staattisessa tasapainossa. Yksinkertainen esimerkki on keinussa istuva lapsi. Tälläkin dynaamisella systeemillä on staattinen tasapainopiste, mutta tasapainopisteessä istuminen ei ole erityisen kiinnostavaa, saati sitten hauskaa! Vasta kun lapsi alkaa keinua edestakaisin, järjestelmään syntyy dynaamisuutta. Aikaansaatua dynaamisen tasapainon tilaa voidaan ylläpitää suhteellisen säännöllisellä energian syötöllä. Biologiset organismit, ekosysteemit, kapitalismi ja internet ovat paljon monimutkaisempia dynaamisia systeemejä: niin kauan kuin ne saavat tarpeeksi energiaa ja materiaalia, nekään eivät ikinä vakiinnu staattiseen tasapainoon ympäristönsä kanssa. Energia- ja materiaalivirrat työntävät ne jatkuvasti pois tasapainopisteestään. Internetin ylläpitämiseksi hajonneita tietokoneita on korvattava uusilla - materiaalien ja energian on virrattava - muutoin internet lakkaa olemasta monimutkainen systeemi.

Monimutkaiset systeemit ovat enemmän kuin osiensa summa: ne synnyttävät uusia ilmiöitä. Tätä kutsutaan emergenssiksi eli ilmaantumiseksi. Ihminen on enemmän kuin kasa vettä, hiiltä, typpeä ja muita molekyylejä. Ihminen on enemmän kuin makromolekyyliensä, solujensa ja elintensä yhdistelmä. Internet on enemmän kuin iso joukko tietokoneita. Yhteyksien kokoonpano on tässä oleellista. Monimutkaisen systeemin osien väliset yhteydet muodostavat vuorovaikutteisia piirejä. Hierarkkisissa systeemeissä vuorovaikutus eri osien välillä on tarkoituksella rajoitettu minimiin. Systeemin yhteyksien muodostamat palautekehät voivat muuttaa koko systeemin. Ns. negatiiviset palautekehät pyrkivät pitämään systeemin ennallaan, kun taas positiiviset palautekehät saattavat sysäistä systeemin uuteen tilaan, tai luoda uuden systeemin.

Tästä pääsemme seuraavaan tärkeään asiaan: uudistuvilla monimutkaisilla systeemeillä on usein lukuisia vakaita tiloja. Kuvittele, että monimutkainen systeemimme on topografinen kartta täynnä vuoria ja laaksoja, joiden lomassa vierii pallo jatkuvassa liikkeessä. Enimmäkseen pallo pysyy yhdessä ja samassa laaksossa. Useat eri voimat voivat työntää pallon hetkeksi pois laakson pohjalta, mutta yleensä se valuu sinne takaisin. Laakson pohjaa (eli systeemin vakaata tilaa) ympäröivää laaksoa kokonaisuudessaan kutsutaan vetovoima-altaaksi. Palloon pitäisi kohdistaa joko valtavasti voimaa, tai vain hiukan mutta juuri oikeanlaista voimaa, jotta syntyisi myönteinen palautekehä, jonka seurauksena pallo kierisi pois tuosta laaksosta ja päätyisikin toiseen laaksoon eli vetovoima-altaaseen. Tällaisia suuria muutoksia (eli vaihesiirtymiä) kyllä tapahtuu, mutta vain harvoin ja ne edellyttävät yleensä useita samanaikaisia muutoksia. Niitä edeltävien kriittisen epävakauden ajanjaksojen aikana koko järjestelmä on kovan rasituksen alaisena. Järjestelmä saattaa vavista ja käyttäytyä kaoottisesti ennen kuin se jälleen asettuu uuteen vakaampaan tilaan. Kompleksisuusteoria kutsuu näitä ajanjaksoja bifurkaatiopisteiksi tai haarautumiskohdiksi, koska tuolloin näyttää siltä että järjestelmä voi kääntyä arvaamattomiin suuntiin. Pallo tasapainottelee harjanteen päällä, ja sen alapuolella aukeaa useita mahdollisia laaksoja, joihin se voi päätyä.

Yksi esimerkki vaihesiirtymästä on jääkausien ja lämpimämpien kausien vaihtelu maapallolla. Toinen esimerkki on sosio-ekonomiset siirtymät metsästäjä-keräilijäyhteisöistä maanviljelykseen ja karjanhoitoon, ja feodaali- tai maalaisyhteisöistä kapitalistiseen tuotantomalliin. Usein vallankumoukselliset hakevat juuri tällaista vaihesiirtymää.

Kukaan ei voi tietää, kuinka monta vetovoima-allasta eli attraktoria erittäin monimutkaisilla systeemeillä on. Ne ovat vetovoima-altaita juuri siksi, että riippumatta systeemin tämänhetkisestä paikasta, jokin näistä muista paikoista vetää sitä puoleensa. Jotkin systeemit yhdistyvät lopulta yhteen tilaan, mutta monet monimutkaiset systeemit, niin kutsutut kaoottiset tai periodiset systeemit, käyvät läpi eri attraktoreita. Niiden polku näyttää mahdottomalta ennustaa, sillä näennäisen mitättömätkin muutokset voivat siirtää systeemin yhdestä attraktorista toiseen. Näitä attraktoreita kutsutaan oudoiksi attraktoreiksi. Lienee sanomattakin selvää, että systeemiä, jonka suuntaa on mahdotonta ennustaa, ei voi myöskään ohjailla tai hallita. Joidenkin tapahtumien voidaan arvioida pystyvän muita paremmin liikuttamaan systeemiä kohti uutta attraktoria, vaikkakaan uuden attraktorin olemusta ei voida silti ennalta tietää. Yleensä näissä tapahtumissa on kyse systeemin energia- ja materiaalivirtojen tai järjestelmän osien välisten yhteyksien muuttamisesta radikaalisti. Yhteyksiä tulee uusia tai niitä kokonaan menetetään.

Mitä hyötyä tästä teoriasta on? Ajattele ihmiskunnan kokemia radikaaleja ja maailmanlaajuisia muutoksia: energiankulutuksen ja materiaalin tuotannon nopea lisääntyminen; viestinnän räjähdysmäinen kasvu kännyköiden, internetin ja kaukomatkustuksen ansiosta. Lisääntyneet energia- ja materiaalivirrat ja ihmisten kytkeytyneisyys, yhdistettynä maapalloa uhkaavaan ekologiseen kriisiin, saattavat luoda suotuisat olosuhteet uudelle vaihesiirtymälle, joka tarkoittaisi määritelmällisesti kapitalismin loppua.

Sosiaalinen järjestäytyminen – aina monimutkaista

Ihmisten sosiaalinen järjestäytyminen on aina ollut ja tulee aina olemaan monimutkaista ja dynaamista. Onhan kyse suuresta joukosta ihmisiä, jotka vuorovaikuttavat keskenään. Ihmiskunnan historiassa on ollut kaksi, kenties kolme vakaata sosiaalisen järjestäytymisen muotoa, jotka ovat esiintyneet koko maapallon laajuisesti: metsästäjä-keräilijäyhteisöt, omavaraismaanviljely, ja - mikäli se tulee kestämään - kapitalismi. Emme laske mukaan monia suuria ja erittäin hierarkkisia sivilisaatioita, kuten keskiajan Japanin feodaalijärjestelmää, maya-sivilisaatiota tai muinaisen Rooman kaltaisia klassisia imperiumeja, sillä vaikka niiden kaltaisia yhteiskuntajärjestelmiä on syntynyt ja kadonnut säännöllisesti ympäri maapalloa, yksikään niistä ei ole saavuttanut globaalia dominanssia. Tämä viittaisi siihen, että nämä sivilisaatiot eivät olleet vakaita tiloja. Kenties autoritäärisyys selviytymisstrategiana ei toimi, koska se pyrkii aina kontrolloimaan ihmisiä ja ylläpitämään jotain jäykkää sosiaalista järjestystä, sen sijaan että sallisi järjestelmän jatkuvan uudistumisen ja kehityksen sitä mukaa kun järjestelmän osaset (ihmiset) ja ympäristö muuttuvat.

Vaihesiirtymät metsästäjä-keräilijöistä maanviljelykseen ja maanviljelyksestä kapitalismiin ovat sikäli kiinnostavia, että kummassakin siirtymässä systeemiin virtaava energia ja materiaali lisääntyivät voimakkaasti, ja ihmiset olivat aiempaa useammin ja tiiviimmin tekemisissä toistensa kanssa. Metsästäjä-keräilijäyhteisöt olivat ihmiskunnan ensimmäinen vakaa tila, joka vallitsi kaikissa maanosissa ainakin kahden miljoonan vuoden ajan. Maanviljelykseen siirryttiin kahdeksan tai yhdeksän kertaa, näennäisen itsenäisesti, noin 8000 - 12 000 vuotta sitten. Viljelysadot ja väestönkasvu muodostivat positiivisen palautekehän: viljely lisäsi saatavilla olevia siemeniä, jotka voitiin säästää pahan päivän varalle, mikä taas mahdollisti suuremman ihmispopulaation ruokkimisen, jolloin taas useampi ihminen saattoi istuttaa enemmän viljelyskasveja. Tämän palautekehän jatkuessa maailman ihmisten määrä kohosi neljännesmiljoonasta (8000 vuotta sitten) 600 miljoonaan, ennen eurooppalaisten maailmanvalloituksen alkua 1500-luvulla. Eikä pelkästään väestö lisääntynyt: suhteessa väkimäärään maanviljelijäyhteisöillä oli paljon enemmän yhteyksiä kuin suhteellisen vähälukuisilla ja löyhästi verkottuneilla metsästäjä-keräilijäyhteisöillä. Siirtymää kapitalismiin puolestaan vauhditti tuotannosta saadun voiton uudelleensijoittaminen, mikä jälleen lisäsi materiaalin ja energian syöttöä systeemiin. Kulutushyödykkeiden keksiminen, mikä ennakoi pääoman syntyä, sai aikaan kehyksen jossa tuotteet ja palvelut saattoivat kiertää laajuudessa, jota kukaan ei olisi osannut ennakoida. Ja jälleen syntyi uusia yhteyksiä ihmisten ja eri ympäristöjen välille.

Nyt ihmiskunta on joutunut tekemisiin kahden uuden ilmiön kanssa: internetin ja muun viestintäteknologian aikaansaama ällistyttävä yhteyksien lisääntyminen sekä maailmanlaajuinen, erittäin nopeasti paheneva ympäristökriisi. Nämä muutokset ovat mielestämme niin suuria, että ne voivat osaltaan tuoda ihmiskuntamme historian kolmannen vaihesiirtymän partaalle. Artikkelin viimeisessä osassa siirrymme niiden tarkasteluun.

Globaali ympäristökriisi

Kapitalismissa tavaroita sekä palveluja tuotetaan ja myydään kilpailevilla markkinoilla, saatavat voitot sijoitetaan lisätuotantoon ja sama toistetaan loputtomasti. Tähän malliin sisältyy kuitenkin keskeinen virhe. Laajentuva tuotanto edellyttää laajenevia resursseja, mikä johtaa krooniseen ja ratkaisemattomaan kriisiin, maailmanlaajuiseen ympäristökriisiin. Kapitalismi on aina edellyttänyt loputonta laajenemista, mutta rajallisella planeetalla se ei ole mahdollista. 500 vuoden iässä kapitalismi ei enää ole hyvä selviytymisstrategia.

Kapitalismin houkutus on perustunut sen kykyyn tarjota ihmisille hyvät puitteet säilyä hengissä (tosin monille samainen järjestelmä on erittäin luotaantyöntävä) Kun vain pysyt hiljaa, teet työtä ja pelaat mukana, saat palkinnoksi tarpeeksi ruokaa, katon pään päälle ja todennäköisesti avioliiton ja lapsia. Mutta kun järjestelmän materiaalinen pohja romahtaa, tämä selviytymisstrategia houkuttelee yhä vähemmän. Yhä useampi ihminen tulee toteamaan sen hinta-hyötysuhteen riittämättömäksi. Ihmisten on pakko kehittää vaihtoehtoja kapitalismille, mikäli haluamme selviytyä.

Tätä argumenttia on kritisoitu kahdelta suunnalta. Ensimmäinen vastalause tulee kapitalisteilta, varsinkin niiltä jotka kannattavat “vihreää kapitalismia” (mikä luova, harhaanjohtava nimi!) Parhaimmillaan vihreä kapitalismi voisi hidastaa kapitalismin rappeutumista ja pidentää sen ikää parilla vuosikymmenellä. Mutta perusongelma säilyy samana: myös “vihreä” kapitalismi edellyttää työn, materiaalin ja energian loputonta lisäämistä. Toinen vasta-argumentti tulee niiltä radikaaleilta, joiden mukaan ilmastonmuutoksen kaltaiset uhkakuvat ovat vain kuvitteellisia kriisejä, joiden avulla voidaan perustella työntekijöiden hyväksikäyttö ja vastarinnan kukistaminen. On totta, että jotkin kriisit ovat kuvitteellisia - mutta toiset eivät ole. Tästä palaamme artikkelin aloituslauseeseen: juuri anti-kapitalistit uskovat usein vankimmin kapitalismiin. Mutta ei kapitalismi ole mitkään moderni jumala, joka voi muuttaa fysiikan lakeja. Me elämme edelleenkin rajallisella planeetalla.

Globaali kytkeytyneisyys

Yhteydet ihmisten välillä ovat muuttumassa radikaalisti. Viestintäteknologiat ja ihmisten ja tavaroiden kuljetus muokkaavat yhteyksiämme – systeemin osien fyysistä kykyä luoda yhteyksiä toisiinsa. Kun yhteydet lisääntyvät, systeemi muuttuu yhä monimutkaisemmaksi, ja niin tulee myös todennäköisemmäksi, että pienet muutokset moninkertaistuvat. Internet on arkkityyppinen verkostojen verkosto, joka on lisännyt yhteyksiä enemmän kuin mikään muu teknologinen infrastruktuuri. Yhteydet lisääntyvät nopeasti internetin yhdistyessä mobiiliteknologiaan ja niiden levitessä laajalti jopa kolmannen maailman maaseutualueille. Vakaina aikoina ihmiset käyttävät tällaisia teknologioita arkisesti, esimerkiksi flirttailevat tekstiviesteillä. Mutta kun koko olemassaolomme on uhattuna, tai kun alamme uskoa että parempi tulevaisuus onkin mahdollista saavuttaa, ihmiset voivat innostua käyttämään samoja teknologioita erikoislaatuisempiin tavoitteisiin. Näiden teknologioiden avulla on mahdollista mobilisoida ihmisiä maailmanlaajuisesti, ennennäkemättömän hienostuneella tavalla.

Antiglobalisaatioliikkeen ensimmäinen kierros oli seurausta globaalin Etelän ja Pohjoisen kansalaisliikkeiden välille syntyneistä uusista yhteyksistä, jotka internet mahdollisti. Tämän teknologian yleistyessä ihmiset, joilla ei nykyjärjestelmässä ole paljoa menetettävää, tulevat käyttämään uutta viestintäkykyään omiin tarkoituksiinsa. Ihmiset voivat reagoida yhdessä tapahtumiin paljon nopeammin kuin ennen; uusi sosiaalinen järjestelmä voi ilmaantua spontaanisti ihmisten itse itselleen luomien yhteyksien kautta, johtajien asettaman järjestyksen sijaan.

Mitä seuraavaksi?

Mainitsimme kytkeytyneisyyden valtavan lisääntymisen. Väitimme, että materiaalin ja energian lisääntynyt syöttö systeemiin on pakottanut kapitalismin kohtamaan ulkoiset, luonnonympäristönsä rajat. Näiden tekijöiden lisäksi maailmamme osoittamat täyden skitsofrenian merkit viittaavat siihen, että elämme kriittisen epävakauden aikoja. Kriittisellä epävakaudella kuvataan villisti ja näennäisen kaoottisesti käyttäytyvää monimutkaista systeemiä. Kriittinen epävakaus on yleensä haarautumiskohdan ensimmäinen näkyvä vaihe ja tässä pisteessä massiiviset, systemaattiset muutokset alkavat. Horjahtelemme kohti uutta ja tuntematonta systeemiä tai systeemejä. Vain ehkä yhdellä neljästä- tai viidestäkymmenestä sukupolvesta on tilaisuus kokea ihmisyhteiskunnan vaihesiirtymä ja, vielä tärkeämpää, osallistua uuden yhteiskunnan luomiseen. Romahduksen aave sekä kauhistuttaa että innostaa.

Kun ilmassa on epävarmuutta tulevasta, esiin loihditaan usein unelmia menneistä, vakaista sosiaalisista järjestelmistä. Lähi-idässä moni haaveilee paluusta feodaaliseen teokratiaan. “Primitivistit” taas haluavat ihmisten alkavan jälleen metsästäjä-keräilijöiksi. Meidän pitäisikin muistaa, että vaikka toisenlaiset maailmat ovat mahdollisia (ja myös todennäköisiä), jotkin niistä ovat huonompia kuin nykyinen. Kaikeksi onneksi sekä feodaalinen teokratia (koska se on erittäin autoritäärinen) että metsästäjä-keräilijäyhteiskunta (koska 90 % ihmiskunnasta pitäisi kuolla) ovat erittäin epätodennäköisiä. Maailmassa on yksinkertaisesti liikaa yhteyksiä ja liikaa materiaalia (mukaan lukien 6,6 miljardia ihmisaivoa) ja energiaa (ne kaikki ihmiset) että moiset skenaariot voisivat toteutua. Lähestymämme vaihesiirtymä tulee olemaan jotain uutta ja ennen näkemätöntä.

Yksi mahdollinen vetovoima-allas on ekofasismi. Siinä eliitti käyttäisi modernia kontrolliteknologiaa luodakseen sosiaalisesti autoritäärisen globaalin talouden, joka olisi eliitin ulkopuolisen väestön osalta materiaalisessa tasapainotilassa. Kun resurssien määrä on rajallinen, ihmiset pelkäävät jäävänsä ilman ja siksi luotaisiin linjanvetoja siitä, ketkä saavat ja ketkä eivät. Jako köyhiin ja rikkaisiin olisi brutaalimpi kuin nykypäivänä. Voimme nähdä vilauksen tästä mahdollisesta attraktorista nykyisissä maahanmuuttokamppailuissa, jotka tulevat pahenemaan ympäristökriisin aiheuttamien suurten väestömuuttoliikkeiden myötä. Ekofasismi olisi erityisen petollinen vihollinen, sillä monet sen kannattajat käyttävät antikapitalistista retoriikkaa. Ekofasismista ei voisi tulla vakaata attraktroria - se on tuomittu epäonnistumaan, sillä se on suljettu systeemi ja tuhoaa yhteyksiä. Mutta olemassaolonsa aikana se ehtisi aiheuttaa vakavaa haittaa ihmiskunnalle ja planeetalle.

Toinen mahdollinen attraktori muodostuisi hajautetuista, yhdessä toimivista yhteisöistä, joiden suhteet perustuisivat yhteenkuuluvuudentunteeseen: ajatukseen, että jaamme maapallon biosfäärin. Yhteisöt olisivat vahvasti kytkeytyneitä. Toisin kuin fasismi, ja outoa kyllä hieman kapitalismin tapaan, tämän attraktorin vahvuus ja palautumiskyky perustuu sen yhteyksien vahvuuteen. Tämä sosiaalisen järjestäytymisen muoto on aina avoin, ja hakee aina uusia yhteyksiä; ja kompleksisuusteorian hengen mukaisesti, toisin kuin mitkään aiemmat vallankumoukselliset liikkeet, se ei ole lainkaan deterministinen. Autonomian logiikka mahdollistaa, että systeemin osat optimoivat omat yhteytensä ja linkittyvät siten ihmisiin, materiaaleihin, intohimoihin ja paikkoihin tavoilla, jotka ottavat maksimihyödyn materiaali- ja energiavirroista. Tuotanto ei seuraa kasvun logiikkaa vaan pyrkii täyttämään yhteiset tarpeet yhteisön jakamaa rikkautta käyttäen. Tuotanto ja sitä koskevat päätökset tehtäisiin suoran demokratian kautta, mikä maksimoi kytkeytyneisyyden. Lisäksi tämä autonomiaan, yhteisöllisyyteen ja yhteisvaurauteen perustuva erittäin joustava systeemi voi tarjota meille työkalut ympäristökriisiä vastaan.

Meillä on syytä optimismiin. Vastaus kysymykseen “Onko kapitalismi tämän vuosisadan lopulla yhä tärkein tuotantotapa?” on lähes aina kielteinen. Kapitalismin nykyinen suunta ei voi jatkua pitkään. Monimutkaisten systeemien on mahdollista muuttua silmänräpäyksessä. Maailmanlaajuinen ympäristökriisi herättää yleensä pessimismiä, mutta, ristiriitaista kyllä, se myös luo toivoa. Olosuhteet, joissa ihmisten sosiaalinen järjestäytyminen voi muuttua nopeasti, eivät ole olleet näin suotuisat kahteen- tai edes viiteensataan vuoteen. Emme voi tietenkään ennustaa, minkä muodon uusi sosiaalinen järjestelmä ottaa. Mutta pitäkäämme mielessä salatut muuttujat: vapaa tahto ja ihmismielen kekseliäisyys. Pieniltä vaikuttavat teot saattavat, näinä hyper-kytkeytyneinä, epävakaina aikoina, saada aikaan muutoksia jotka ylittävät mielikuvituksemme.

Kay Summer ja Harry Halpin ovat olleet pitkään mukana “liikkeiden liikkeessä” ja sitä edeltävissä liikkeissä. He tekevät työkseen tutkimusta, josta osa käsittelee epälineaarisia systeemejä ja ideoita. Heidän edellinen yhteinen kirjoituksensa epälineaarisuudesta ja kansalaisliikkeistä julkaistiin kirjassa “Shut them Down!: The G8, Gleneagles 2005 and the Movement of Movements” (2005, www.shutthemdown.org). Heidät tavoittaa osoitteista kaysmmr[at]yahoo.co.uk ja harry[at]j12.org

Tämä artikkeli on suora käännös Turbulence-lehden artikkelista “The crazy before the new - Complexity, critical instability and the end of capitalism” http://turbulence.org.uk/turbulence-1/the-crazy-before-the-new/

[1] = toim. huom. rekuperaatiolla tarkoitetaan prosessia, jossa radikaaleja ideoita käytetään hyväksi niiden alkuperäistä päämäärää vesittäen. Vastarinnan muodot voidaan jopa sulauttaa osaksi hallitsevaa valtaa ja käyttää niitä sen pönkittämiseen. Esimerkiksi käyvät kapitalististen kauppaketjujen myymät Che Guevara –paidat, joissa ei liene enää mitään vallankumouksellista.

This translation was published in Väärinajattelija # 3. Käännös/translation: Soile Koskinen.

The English original of this article is here.

Das Maß eines Monsters: Kapital, Klasse, Konkurrenz und die Finanzmärkte

Experten sprechen von der weltweiten ‘Kreditklemme’ als der potentiell schlimmsten Krise, die den Kapitalismus seit dem New Yorker Börsencrash von 1929 und der dann einsetzenden Weltwirtschaftskrise befallen habe. Solche Vergleiche scheinen uns von zweifelhaftem Wert zu sein. Sicherlich müssen wir aber die Ursprünge, das Wesen und die Bedeutung der gegenwärtigen Finanzkrise zu verstehen versuchen. Vor allem müssen wir sowohl das Potential als auch die Gefahren, die sie für uns birgt, verstehen. Dazu im Folgenden zwei Analysen. In der ersten vertritt Christian Frings die Position, dass die neoliberale ‚Finanzialisierung’ eine Antwort auf soziale Kämpfe war und die jetzige Krise antikapitalistischen Bewegungen neue Möglichkeiten eröffnet. Im zweiten Text (unten) argumentiert David Harvie, der Finanzsektor sei von zentraler Bedeutung für die wettbewerbsmäßige Berechnung, die Akkumulation und den Klassenkampf, was die gegenwärtige Krise zu einer Krise sowohl des Maßes als auch des Kapitals mache.

- Turbulence

“Die internationalen Finanzmärkte haben sich zu einem Monster entwickelt, das in die Schranken gewiesen werden muss.”

– Horst Köhler, Bundespräsident der BRD und ehemaliger Geschäftsführender Direktor des IWF

Die Zahlen, die im Zusammenhang mit den Finanzmärkten genannt werden, sind kaum zu fassen. Eine Wertgröße, die dem jährlichen Gesamtprodukt der Weltwirtschaft entspricht, wechselt auf den Finanzmärkten innerhalb von sechs Tagen die Hände! Manchmal – zum Beispiel jetzt, inmitten der ‘internationalen Kreditkrise’ – scheint der Finanzsektor außer Kontrolle zu geraten. Ein Chor von Stimmen erhebt sich, um – wie Horst Köhler, aber auch, um ein Beispiel aus der Linken zu nennen, Walden Bello – die Finanzmärkte zu verurteilen und seine Regulierung zu fordern.

Handelt es sich bei der regen Tätigkeit auf den Finanzmärkten nur um ‘Spekulation’? Oder um ein Indiz für die Flucht des Kapitals aus einer ’stagnierenden Realwirtschaft’, d. h. aus einer ‘Produktion’, in der das Kapital mit der lebendigen Arbeit zu kämpfen hat, wenn es Mehrwert abpressen will? Sicherlich ist ein Großteil der Aktivitäten auf den Finanzmärkten in dem Sinne spekulativ, dass WertpapierhändlerInnen in der Hoffnung, einen Profit zu machen, Risiken eingehen. Aber so gesehen ist alles, was KapitalistInnen tun, spekulativ. Nichts ist spekulativer als Geld in die Produktion zu werfen, also Produktionsmittel einschließlich Arbeitskraft zu erwerben, um dann die lebenden, kämpfenden, hoffenden TrägerInnen dieser Arbeitskraft hart genug arbeiten zu lassen, um dem Investoren einen Profit zu bescheren.

Es geht aber nicht nur um Spekulation. Tatsächlich führen Diskussion darüber, inwiefern es auf den Finanzmärkten in erster Linie um ‘Spekulation’ geht, oder auch darüber, ob die Finanzmärkte eine ’stabilisierende’ oder ‘destabilisierende’ Wirkung haben, leicht in eine Falle. Schnell entsteht der Eindruck, Investitionen in die ‘Realwirtschaft’ – also in die Akkumulation entfremdeter Arbeit in Fabriken, auf Feldern, in Call Centern und Schulen – seien irgendwie ‘ethischer’. Diese Sorte Kritik am Finanzsektor verfehlt noch dazu dessen wichtigste Funktion, die uns direkt zum Kern der Kapitalakkumulation, der Konkurrenz, der Klassenfrage und des Klassenkampfes bringt.

Auf den Finanzmärkten – und insbesondere bei jenen geheimnisvollen ‘Derivaten’ – geht es immer um Fragen des Maßes, also um die Messung von Wertschöpfung und Kapitalakkumulation. Derivate erlauben es, die verschiedenen (in der Zeit, im Raum und über verschiedene Sektoren verteilten) ‘Bestandteile’ des Kapitals wertmäßig zu einander in Beziehung zu setzen oder kommensurabel zu machen. Derivate machen sogar aus dem sehr ungewissen Wesen des Werts, also aus seiner Anzweifelbarkeit, eine handelbare Ware.

Die ‘Leistung’ eines Vermögenswertes (also die ‘Leistung’ des ihm entsprechenden ‘Bestandteils’ des Kapitals, einschließlich der von ihm ausgebeuteten ArbeiterInnen) kann über seine Ertragsrate gemessen werden. Das bedeutet, dass jeder Vermögenswert, wenn er nicht verfallen soll, eine wettbewerbsfähige Ertragsrate aufweisen muss. Mit anderen Worten, er muss den auf dem Markt etablierten durchschnittlichen Ansprüchen entweder entsprechen oder sogar noch besser sein. FinanzinvestorInnen, SpekulantInnen – wie wir sie nennen, ist egal – interessiert es nicht, ob sie mit Kakao-futures, dem argentinischen Peso oder einem mit dem DAX verbundenen Index handeln. Sie streben einfach nach der höchst möglichen Ertragsrate (unter Berücksichtigung der Risiken). Und so wird, durch ihr Marktverhalten, die ‘Leistung’ der ‘führenden’ hundert Konzerne mit der ‘Leistung’ der gesamten argentinischen Wirtschaft und der Kakaobauern in aller Welt verglichen (ist die argentinische Wirtschaft ’stark’, wird der Wert des Peso steigen). Die Folgen für die ArbeiterInnen der Welt sind klar. Gemessen wird unsere ‘Leistung’. Die Leistung der Arbeiterin in einer Detroiter Autofabrik kann nicht nur mit der ihres Nebenmannes am Fließband (oder auch mit der einer entsprechenden Arbeiterin in Alabama oder Südkorea), sondern auch mit der von TextilarbeiterInnen in Marokko, ProgrammiererInnen in Bangalore oder Putzkräften in der Londoner U-Bahn verglichen werden. Die Konkurrenz wird verstärkt, ebenso der Klassenkampf.

Und somit kommen wir zur gegenwärtigen Krise. Der Ursprung der Krise waren die KreditnehmerInnen mit geringer Bonität (so genannte subprime Kreditnehmer) und die als collateralised debt obligations (CDOs) bekannten Kreditforderungen, die eine an die Hypotheken der Kreditnehmenden gekoppelte Form von Derivaten sind. Nicht nur ist unser Zugang zu Wohnmöglichkeiten von den Transaktionen der KapitalistInnen abhängig. Nicht nur ist unser Kampf um ein Dach über dem Kopf für InvestorInnen zu einer Gelegenheit geworden, Profit zu machen. Sogar unsere ‘Leistung’ als KreditnehmerInnen wird vom internationalen Finanzmarkt gemessen. Sie wird an diesen Markt gekoppelt – und damit auch an die Leistung aller übrigen Vermögenswerte, von den ProgrammiererInnen und Putzkräften bis zu den BäuerInnen und TexilarbeiterInnen. Kurz, wir werden – sowohl in unserer Reproduktionstätigkeit als auch bei der Lohnarbeit – zu Subjekten wettbewerbsmäßiger Berechnung.

Wer in die an Hypotheken angebundenen CDOs investiert hatte, glaubte offenbar, dass die KreditnehmerInnen, ob subprime oder nicht, ebenso wie die US-Wirtschaft als Ganzes, ‘Leistung erbringen’ würden – dass also US-amerikanische HausbesitzerInnen und ArbeiterInnen der Rolle, die ihnen in der wettbewerbsmäßigen Berechnung zugedacht worden war, gerecht werden würden. Natürlich würde ein kleiner Teil der KreditnehmerInnen die erwartete ‘Leistung’ nicht ‘erbringen’, aber solche Risiken waren bereits sämtlich in den ‘Risiko-und-Ertrags-Profilen’ (risk-and-return-profiles) der CDOs zur Kenntnis genommen, waren berechnet und bewertet worden. Tatsächlich versagten dann aber viel mehr KreditnehmerInnen als vorhergesehen die erwartete Leistung. Als es zu immer mehr Zahlungseinstellungen kam, war das gesamte Finanzsystem bedroht.

Einerseits geht es in dieser Krise um den Konflikt zwischen Bedürfnissen und Profiten: zwischen unserem Bedürfnis nach einer Wohnmöglichkeit und dem Bedürfnis der InvestorInnen – oder des Kapitals – nach einer Ertragsrate. Wie alle Krisen zeigt auch diese, dass unser Zugang zum gesellschaftlichen Reichtum, beispielsweise zu Wohnmöglichkeiten, durch Geld rationiert wird. Um das zu verstehen, genügt es, sich anzusehen, wie sich die als tent cities (Zeltstädte) bekannten amerikanischen Elendssiedlungen ausbreiten, während Häuser aus Holz, Ziegelstein und Mörtel aufgrund von Zahlungsunfähigkeit leer stehen.

Andererseits ist die gegenwärtige Krise aber auch eine Krise des Maßes. InvestorInnen haben Risiken falsch eingeschätzt. Sie haben sich verrechnet. Jetzt sprechen die Banken über am Markt vorzunehmende ‘Korrekturen’. Interessant ist an dieser Krise weniger, dass Finanzinstitutionen eine Menge Geld verloren haben (bis jetzt sind 300 Milliarden US-Dollar ‘abgeschrieben’ worden), sondern dass sie fast ein Jahr später immer noch nicht genau wissen, wie viel. Die gesamte Krise hindurch sind die Finanzmärkte nicht im Stande gewesen, Wert zu messen und Kapital wertmäßig vergleichbar (kommensurabel) zu machen. Kapital muss, um Kapital sein zu können, kommensurabel gemacht werden. Wenn ‘Bestandteile’ des Kapitals nicht gemessen und als so und so viele Dollar oder Euro in Bilanzrechnungen eingetragen werden können, dann sind es eben nur so und so viele Barrel Rohöl oder so und so viele Tonnen Kaffee: Ihr Stellenwert als Kapital ist bedroht. Daher ist jede Krise des Wertmaßes eine Krise des Kapitals, und damit des Kapitals selbst.

Der Widerstand gegen die wettbewerbsmäßige Berechnung muss Teil unserer Politik sein. Die subprime KreditnehmerInnen haben dieses Potenzial auf negative Weise aufgezeigt: In den USA hat eine (überwiegend schwarze) ArbeiterInnenklasse eine Krise ausgelöst, indem sie die für sie vorgesehene Rolle und die darin implizite Berechnung verweigert hat. Die Herausforderung besteht darin, einen positiven Rahmen für diese Macht zu entwickeln.

Subprime KreditnehmerInnen sind solche mit ’schlechter Bonität’, also Personen ohne gesichertes Einkommen oder Kapitalbesitz, die womöglich bereits frühere Darlehen nicht haben zurück zahlen können – kurz, die Prekären!

Derivate sind Finanzinstrumente, deren Wert – jedenfalls im Prinzip – vom Preis eines ihnen zugrunde liegenden Gutes, Vermögenswertes oder mehrerer Vermögenswerte abgeleitet ist. Futures sind beispielsweise Verträge, in denen der Tausch eines bestimmten Gutes oder Vermögenswertes zu einem zukünftigen Termin und zu einem vorher fest gelegten Preis vereinbart wird. Optionen funktionieren ähnlich wie futures, mit dem Unterschied, dass sie ihrem Besitzer das Recht geben, entweder zu kaufen oder zu verkaufen, ihn aber nicht dazu verpflichten. Swaps sind bilaterale Vereinbarungen über den Tausch von Zahlungsströmen oder Forderungen. Zum Beispiel kann ein in japanischen Yen bewertetes Darlehen mit Gleitzins gegen ein in US-Dollar zurück zu zahlendes Darlehen ohne Gleitzins getauscht werden. In der Praxis werden Preise meist auf den Derivatenmärkten bestimmt und die Preise der zugrunde liegenden Aktivposten oder Waren dann von diesen Derivatenpreisen abgeleitet. Damit wird der Preis, den eine guatemaltekische Kaffeeanbauerin für ihre Ernte erhält, faktisch von der London International Financial Futures and Options Exchange (LIFFE) bestimmt – die übrigens 1999 während des Carnival Against Capital besetzt wurde. Derivate können an Waren wie Kaffee, Kakao, Saumägen, Öl usw. gekoppelt sein, aber auch an Aktien oder Aktienindexe (z. B. den FTSE100), Zinsraten, Devisen… Es gibt mittlerweile sogar Derivate, die auf dem Wetter basieren. Einige Monate lang existierte ein ‘Politikanalysenmarkt’ (policy analysis market), der es erlaubte, mit Putschen, politischen Morden und terroristischen Anschlägen zu wirtschaften.

In den 1970er Jahren (ebenfalls einem Jahrzehnt steigender Ölpreise), betrieben westliche Banken das so genannte petrodollar-recycling und boten Regierungen in der ‘Dritten Welt’ Darlehen mit Gleitzins an, wodurch ganze Ökonomien den Bemessungsverfahren und der Disziplin der internationalen Finanzmärkte ausgesetzt wurden. Die wirkliche Bedeutung dieser Disziplin wurde in der internationalen Schuldenkrise der 1980er Jahre sowie in den verschiedenen Finanzkrisen seit den 1990er Jahren deutlich.

Kredit kommt vom lateinischen credere, glauben.

David Harvie ist Mitglied der Free Association und Redaktionsmitglied der Zeitschrift Turbulence.

English original here.

Liike on kuollut, eläköön liike!

Yhteiskunta Tadzio Müller

Kapitalismi ja sitä vastustavat liikkeet ovat tottuneet hitaisiin muutoksiin: jos vallankumous ei synny nyt, ehkä sitten ensi vuosisadalla. Ilmastonmuutos muuttaa kaiken. Nyt muutoksella on kiire. Berliiniläinen aktivisti ja tutkija Tadzio Müller pohtii, miten antikapitalistien tulisi taistella ilmastonmuutosta vastaan maailmassa, jossa valtioiden ja pääoman puolestapuhujat ovat omineet vihreän puheenparren.

Liike on kuollut! Tarkemmin sanottuna: vaihtoehtoista globalisaatiota ajava liike on kuollut sellaisena kokonaisuutena, jossa eri liikkeet ja “aktivistit” kohtaavat, muuttuvat ja yhdistävät kamppailunsa uusliberalistisen globalisaation yhteistä kohdetta vastaan. Eivät yksittäiset kamppailut ole kuolleet pois. Eivätkä huippukokousten vastaiset mobilisoinnit ole myöskään loppuneet.

Tätä kirjoittaessani valmistelut Japanin G8-kokousta varten ovat täydessä vauhdissa. Jokaisessa radikaalin ja ei-niin-radikaalin vasemmiston kokouksessa suunnitellaan yhden jos toisenkin huippukokouksen pysäyttämistä. G8 Italiassa 2009, Naton 60-vuotisjuhlat Ranskassa ja niin edelleen: Countersummits-R-Us?

Jostain syystä mobilisoinneilla ei ole enää samaa iskuvoimaa kuin ennen. Kuinka monta kertaa ollaankaan lähdetty liikkeelle ja ajateltu, että jos nyt epäonnistutaan, lopetetaan koko touhu? Edes laaja liikehdintä G8-kokouksessa Heilingendammissa ei saavuttanut juuri mitään. Kyllä kymmeniä tuhansia ihmisiä saa kaduille, mutta on toinen kysymys, onko toiminnalla mitään vaikutusta muihin kuin itse osallistujiin.

Älkää ymmärtäkö väärin. Liike ei kuollut häviäjän nöyryyttävää kuolemaa. Monella tapaa se on myös voittanut. Selvitäkseen liikkeiden on pysyttävä liikkeellä. Siksi voitot merkitsevät usein myös liikkeiden kuolemaa. Koska ne elävät ja hengittävät vastakkainasettelusta, ne tarvitsevat vihollista. Mitenkäs oma vihollisemme? Kysytään Martin Wolfilta, Financial Timesin pääideologilta, uusliberaalin hyökkäyksen huomattavalta puhemieheltä. Eräässä puheessaan hän käsitteli päivää, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki pelasti suuren pankin estääkseen finanssikriisiä leviämästä: “Muistakaa perjantai 14. maaliskuuta 2008. Silloin kuoli unelma globaalista vapaiden markkinoiden kapitalismista”.

Uusliberalismi on siis – osittain – kuollut, kuten kuollut on – myös osittain – sitä vastaan kamppaillut liike. Kuollut on myös liikkeeseen kuulunut kapitalismin vastainen suuntaus, josta tämäkin teksti kumpuaa. Liike näyttää kadottaneen elementin, joka voisi sulauttaa taistelujen moninaisuudesta yhteen uuden liikkeen tai joka voisi vastustaa vastarinnan hajaannusta, johon pääoma ja valtio yrittävät meitä jatkuvasti ajaa. Tarvitsemme kertomuksen, toivoa, tarvitsemme “koukun”, joka vetäisi meidät liikkeelle. Tällä hetkellä vaihtoehtoisen globalisaation liike on selvästi liike, jolla ei ole koukkua, vihollista tai päämäärää.

Samalla kun on olemassa liike ilman kertomusta, on kuitenkin olemassa myös kertomus ilman liikettä: ilmastonmuutos. Yhä useammat poliittiset päätökset (myös monet sellaiset, joilla on tuskin mitään tekemistä aiheen kanssa) oikeutetaan sillä, että niillä on joku suhde “ilmastoon”. Euroopan hallitukset joutuivat G8:n ja erityisesti liittokansleri Merkelin päihittämiksi Heilingendammissa. Silloin nämä hallitukset ymmärsivät, että niiden on kehitettävä omaa näkökantaansa ja käytäntöään ilmastonmuutokseen, tai muuten ne ovat vaarassa menettää merkityksensä vihreiden kysymysten uudessa uljaassa maailmassa.

Pääoman ja hallituskoneistojen edistyneimmät toimijat ovat keksineet loistavan tavan saada poliittista kannatusta uudelle “vihreälle ratkaisulle”. Sen on määrä ratkaista ylikasaantumisen kriisi, tilanne jossa on ollut liian paljon rahaa jahtaamassa liian harvoja tuottoisia sijoitusmahdollisuuksia. Se on myös ratkaisu nykyiseen finanssikaaokseen ja legitimaatiokriisiin, joista globaali auktoriteetti on kärsinyt siitä lähtien, kun “globaalin terrorismin” kertomusten voima alkoi hiipua.

Se, että kaikki puhuvat nyt ilmastokysymyksestä, on suuri voitto vihreälle liikkeelle. Samalla se on myös viimeinen naula vihreän liikkeen arkkuun: jokainen vihreä kansalaisjärjestö on korviaan myöten sidoksissa neuvotteluihin Kioton sopimuksen jatkosopimuksesta. Siksi on epätodennäköistä, että ne omaksuisivat poliittisia kantoja, jotka eroavat merkittävästi hallitsevista päämääristä.

On liike ilman kertomusta ja kertomus ilman liikettä. Tästä seuraa nykytilanne, jossa ilmastonmuutosta käsitellään pääosin tavoilla, jotka edistävät valtioiden tai pääoman määräävien osien päämääriä.

Kapitalismin vastaisesta näkökulmasta pääoman jatkuvan kasaantumisen eli talouskasvun ja ilmastonmuutoksen hoitamisen välillä on perustava ristiriita. Se kiteyttää samalla entistä energisemmän kapitalismin vastaisen politiikan, joka voi onnistua yhdistämään ihmisten laajalle levinneen huolen ilmastonmuutoksesta sekä vaikutelman siitä, että tämänhetkiset toimenpiteet (Kioto, Bali, päästökauppa jne.) ovat aivan liian vähän, aivan liian myöhään.

Radikaalit yhteiskunnalliset liikkeet ovat kykenevimpiä toimimaan ja “tekemään historiaa” juuri silloin, kun nykypäivän tavanomaiset lähestymistavat ongelmanratkaisuun – joko luodaan markkinat ratkaisemaan ongelma tai sitten vaietaan siitä – eivät tarjoa uskottavaa tapaa käsitellä ilmiötä. Juuri silloin, kun ratkaisujen löytäminen näyttää mahdottomalta, on yhteiskunnallisilla liikkeilla tilaisuus laajentaa mahdollisuuksiaan. Nyt näyttää, että luvassa olisi “täydellinen myrsky”…

Useimmat pyrkimykset rakentaa vaikutuskykyistä kapitalismin vastaista liikettä ilmastonmuutoskysymyksen ympärille kohtaavat kuitenkin suuria käytännön vaikeuksia. Globaalin Pohjoisen perspektiivistä katsottuna näyttää siltä, että meillä on kyllä pyrkimyksiä kehittää kapitalismin vastaista ilmastonmuutospolitiikkaa, mutta ne törmäävät yhä useisiin vaikeuksiin.

Britanniassa kaikki alkoi vuonna 2006. “Ilmastotoimintaleiri” pyrki sulkemaan pohjoisenglantilaisen hiilivoimalan yhdeksi päiväksi. Mikä tärkeämpää, se pyrki tuottamaan tilan pohtia uusia ideoita ja käytäntöjä kapitalismin vastaiselle ilmastonmuutospolitiikalle. Ajatus “ilmastotoimintaleireistä” on sittemmin inspiroinut ihmisiä Saksassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Chilessä, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja muualla. Tällä hetkellä tämä näyttää olevan esiin marssivan ilmastoliikkeen toiminnan keskeisin “ase”. On jokseenkin ironista, että alun perin ajatus leiristä syntyi huippukokousprotestien puutteista.

En todellakaan halua vähätellä leirien tärkeyttä. Ne ovat inspiroineet paljon ihmisiä eri maissa. Se ei ole mitätön saavutus, mutta yksi niitä koskeva kritiikki nousee muiden ylle. Saavatko leirit todellisuudessa mitään muuta aikaa kuin sen, että ne tyydyttävät ihmisten halun tehdä jotain? On kivaa hengata leireillä kavereiden ja tovereiden kanssa, mutta kysymys kalvaa: mitä me haluamme? Mitä voimme saavuttaa? Ovatko leiritouhuilu ja pyrkimykset sulkea voimalaitoksia yksi kerrallaan missään suhteessa ilmastonmuutoksen haasteen suuruuteen? Tämä kysymys turhauttaa samalla, kun taistellaan jatkuvasti siitä, etteivät poliittisen kentän voimakkaammat äänet hukuta meidän ääniämme.

En edelleenkään väitä, ettei ilmastoleirejä tulisi järjestää. Leirien tulisi kuitenkin olla osa laajempaa projektia, joka antaa niille jotain poliittista merkitystä hyvin paikallisen intervention tuolla puolen. Voimme tietenkin toivoa, että poliittinen globaalisuus nousisi tämänvuotisten ilmastoleirien välillä muodostuvista yhteyksistä, mutta yhteinen koordinaatio on ollut aivan olematonta.

Ei ole yhteisiä vaatimuksia (muita kuin “ilmastonmuutoksen vastustaminen”, mikä on poliittisesti suunnilleen yhtä hyödyllistä ja omintakeista kuin vastustaa hylkeenpoikasten kuoliaaksi hakkaamista). Ei ole yhteistä kertomusta, ei slogania kuten “suljetaan WTO”, ei edes ympäripyöreää kompromissia kuten “fix it or nix it“. Ei ole omaa vastinetta iskulauseelle “toisenlainen maailma on mahdollinen”!

Jos brittiläisen liikkeen tapa kohdata ilmastonmuutoksen haaste vaikuttaa poliittisesti rajoittuneelta, skaalan toisessa päässä on Saksa. Yrityksiä käynnistää ilmastoleiriprosessia ei ole häirinnyt ainoastaan tavanomainen vasemmistolainen keskinäinen nahistelu ja riitely – ryhmä on jo jakautunut – vaan se on kohdannut myös toisen poliittisen ongelman. Täällä Saksassa radikaalivasemmisto on niin akateemista ja niin kiinni “kriittisen teorian” ja “dekonstruktion” traditioissa, että sen päävastaus ilmastonmuutoksen uhkaan on harjoittaa “kritiikkiä” “hallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia” kohtaan ja kritisoida “tieteellisen tiedon hegemonista roolia” ilmastonmuutoksen konstituoinnissa kriisiksi.

On kyllä varmasti tärkeää muistaa että hallitustenvälinen ilmastopaneelin (IPCC) julkaisemat raportit tulevat erittäin konservatiiviselta instituutiolta. On myös tärkeää pohtia kriittisesti, kuinka turvautumista “tieteelliseen tietoon” käytetään usein sulkemaan “ei-asiantuntijoita” ulos poliittisista keskusteluista, mutta Diskurskritik ei voi olla ainoa vastaus ilmastonmuutoskysymykseen. Se on hieman sama kuin heittäisi kopioita Adornon ja Foucault’n teksteistä tulvavesiin ja toivoisi ongelman menevän pois.

Mutta ollaan rehellisiä. Täällä Pohjoisessa kapitalismin vastaisen vasemmiston luulisi jo tottuneen poliittiseen tehottomuuteen ja marginaalisuuteen, lukuunottamatta kohtuuttomuuden hetkiä, jolloin pienet voimanpurkaukset tuottavat yllättäen muutoksia. Missä määrin yksi sosiaalikeskus Hackneyssä, Kreuzbergissa tai Las Ramblasissa todella edistää taistelua gentrifikaatiota vastaan?

Pystyykö sodanvastainen mielenosoitus San Franciscossa todella “pysäyttämään imperiumin”, kuten siitä tehty video (Interrupt This Empire) väittää? Pystyvätkö myymälävarkaudet, edes massatoimintana toteutettuna, merkittävästi häiritsemään kapitalistisen tavarakierron prosesseja?

En tiedä. En myöskään usko, että toiminnassa mukana olevista kovinkaan moni tietää. On tärkeää muistaa, että puhuttaessa “kapitalismista” kapitalismin vastustajat myöntävät, ettei heillä ole vastausta tähän kysymykseen. Yksi tapa käsitellä kysymystä on viitata muutoksen epälineaariseen dynamiikkaan kompleksisissa (sosiaalisissa) järjestelmissä.

Emme voi tietää, mitä vaikutuksia tämän päivän toiminnallamme tulee olemaan huomenna: ajattele perhosta Balilla ja hurrikaania Haitissa. Ja sitten on argumentti, joka on saavuttanut lähes dogmaattisen statuksen kapitalismin vastaisissa keskusteluissa: “kuule, kapitalismi ei ole ollut olemassa ikuisesti, se alkoi jossain paikassa jossain vaiheessa, ja se tulee myös päättymään jossain vaiheessa” – pitkälti sama voidaan sanoa maailmankaikkeudesta!

Voisin jatkaa luetteloa olemassa olevista älyllisistä kikoista, joilla voi puolustella poliittisen merkityksemme vähäpätöisyyttä. Toivon kuitenkin, että ajatukseni on selvä: että kapitalismin vastainen politiikka globaalissa pohjoisessa elää eräänlaisessa ajattomuudessa, koska me emme kykene ajattelemaan tekojen vaikutuksia tulevaisuudessa. Tai emme uskalla ajatella. Mieleen tulevat strutsit ja myös yksi seinäkirjoitus, joka maalattiin Göteborgissa koulun seinään sen jälkeen, kun paikka oli ollut poliisin hyökkäyksen kohteena: “But in the end we will win!”

Nyt palaamme siihen, miksi kapitalismin vastaiselle liikkeelle näyttää olevan niin vaikeaa kehittää politiiikkaa ilmastonmuutoksen ympärille. Taistelussa pääomaa vastaan jokin on antanut meidän aina ajatella, että lopulta kuitenkin voitamme. On kuitenkin melko mahdotonta luottaa tähän, kun kyse on ilmastonmuutoksesta. Kapitalismin vastaisen politiikka on tavanomaista ajatonta, sen sijaan ilmastonmuutospolitiikassa keskeistä on asian kiireellisyys. Silloin meidän on löydettävä keinoja vastata tuohon kiireeseen.

Molemmat yllä kuvaillut suhtautumistavat (”yliaktivistinen” ja “ylikriittinen”) ovat yrityksiä vastata kiireeseen. Ne molemmat ovat myös melko epätyydyttäviä vastauksia. Ensimmäinen ottaa kiireen aivan liian vakavasti ja ryntää pää kolmantena jalkana poliittiselle kentälle, joka on paljon voimakkaampien pelaajien dominoima. Toinen suhtautumistapa taas kertoo, että kiireellisyys on pelkkä konstruktio ja siitä seurauksena oleva pelon politiikka ovat vallan strategioita. Käytännössä akateeminen suhtautumistapa tyytyy vain kritisoimaan konstruktioita eikä tartu lainkaan kysymykseen.

Kiireellisyys syntyy nimenomaan siitä, että erilaiset aikakäsitykset törmäävät toisiinsa. Se syntyy pääoman eksponentiaalisen aikakäsityksen (missä pääoma alati kiihdyttää sosiaalista elämää ja tuotantoa) ja kompleksisten ekosysteemien ajallisuuden välille. Ekosysteemit eivät tietenkään ole staattisia. Ne voivat kyllä mukautua uusiin olosuhteisiin, mutta yleensä eivät pääoman vaatimalla vauhdilla. Jos muutos on liian nopea, silloin saavutetaan pahamaineinen leimahduspiste, joissa ekosysteemien kokemat muutokset käyvät peruuttamattomiksi ja katastrofaalisiksi. Yksi esimerkki on Golf-virran pelätty kääntyminen, toinen on napaseudun mannerjäiden sulaminen.

Miten siis käsitellä tätä kiireellisyyden ongelmaa? Ensiksikin on myönnettävä, että on epätodennäköistä – itse asiassa mahdotonta – että poliittisesti marginaalinen radikaalivasemmisto kykenisi tehokkaasti hidastamaan kasvihuonekaasujen tuotantoa maailmassa, jossa pääoman kasaantuminen on erottamaton osa fossiilisten polttoaineiden polttamisesta. Joku on kutsunut tätä “fossilistiseksi kapitalismiksi”. Emme myöskään kykene pakottamaan ekologisia systeemejä mukautumaan nopeammin pääoman vauhtiin.

Me kuitenkin voimme puuttua politiikan aikakäsitykseen ja hallitusten “ilmastonmuutospolitiikkaan”. Politiikan rooli on eristää pääoman tuottama sosiaalisen elämän ja tuotannon kiihdyttäminen kaikesta yhteiskuntakritiikistä ja luoda illuusio, että jatkuva pääoman kasautuminen olisi sovitettavissa yhteen sosioekologisen vakauden kanssa. Tämän politiikan mukaan riittäisi, jos teemme muutamia (mieluiten markkinapohjaisia) hienosäätöjä. Muuten voisimme jatkaa enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin ennenkin.

Tämä eristäminen pitää kurissa ja jopa ottaa haltuun sen räjähdysmäisen voiman, joka piilee ihmiskunnan ja pääoman välisen ristiriidan ymmärtämisessä – ristiriidan, joka elää kiistämättömänä osana kompleksisia ekologisia systeemejä. Kun tämä voima otetaan haltuun, se saadaan antamaan tukea uudelle kasautumisen kierrokselle (ajattele “vihreää kapitalismia”) ja poliittisen sääntelyn ulottamiselle entistäkin syvemmälle meidän elämiimme.

Globaalissa Pohjoisessa kapitalismin vastainen liike ei voi “pysäyttää” tai edes merkittävästi hillitä ilmastonmuutosta. Jos olettaisimme kykenevämme tähän, jäisimme väistämättä ajattomuutemme vangeiksi, koska voisimme ainoastaan toivoa saavuttavamme päämäärämme joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, todellisen ajan ulkopuolella. Mutta vaikka voimamme ja resurssimme ovat rajalliset, voimme puuttua pääoman ajan eristämiseen todellisen demokratian “hitaudesta”.

Jos me jälleen kerran jätämme omien voimiemme hajaannuksen ja ajattomuutemme apean varmuuden, jos muistamme, että liikkeinä meillä on kyky olla valtiota nopeampia, silloin voimme paeta niiden harjoittamaa ristiriitaista energioiden haltuunottoa ja sisällyttämistä, ja puuttua siihen.

Miten teemme tämän? Miten pidämme avoinna sen poliittisen tilan, jonka on luonut yhä laajempi huolestuminen ilmastonmuutoksesta ja jolla on potentiaali tuottaa uusia ideoita ja ratkaisuja, uusia mahdollisuuksia, jotka saattavat puolestaan yltää kapitalismin tuolle puolen? Kuinka voidaan puuttua paineisiin, jotka suuntautuvat uuden “vihreän kapitalismin” muodostamiseen, kohti “eko-imperiumia”, globaalia autoritaarista eko-keynesiläisyyttä?

Jos kysymyksen kiireellisyys pakottaa meitä ajattelemaan vaikutuksen ja vieläpä tehokkuuden termein, kuinka meidän pieni, resurssiköyhä liikkeen siipemme voisi laittaa peliin rajalliset voimamme tehokkaalla tavalla? Kuinka voisimme saavuttaa maksimituloksen suhteessa päämäärään, joka on luoda ja/tai ylläpitää tilaa, jossa kehitetään moninaisia, alhaalta ylöspäin rakentuvia, ei-kapitalistisia ratkaisuja ilmastokriisiin?

Vastaus tähän kysymykseen alkaa kahdella lisäkysymyksellä ja vie sitten meidät koko argumentin alkuun. Ensimmäinen kysymys: Mikä on luultavasti tärkein yksittäinen prosessi, jolla maailman hallitukset pyrkivät eristämään pääoman julkiselta kritiikiltä suhteessa ilmastonmuutokseen?

Vastaus: Lähes varmasti Kioto/Bali-prosessit, joissa maailmalle tarjotaan kansainvälisen politiikan draamaa, mutta jotka lopulta eivät tuota juuri mitään sellaista, mikä oikeasti suojaisi ilmastoa. Kioto-sopimusten allekirjoittamisesta lähtien, hiilidioksidipäästöt ovat ylittäneet jopa IPCC:n projisoimat synkimmät skenaariot.

Näissä prosesseissa pienenpieni päästövähennys legitimoi suuren kasan jatkettua kasvihuonekaasujen tuotantoa – puhumattakaan kokonaisen uusien päästöluottomarkkinoiden luomisesta (joiden odotetaan olevan arvoltaan kaksi biljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuoteen 2020 mennessä), paljolti globaalin pääoman iloksi. Kioton jatkoprosessi, joka alkoi Balissa joulukuussa 2007, on tarkoitus allekirjoittaa kansainvälisessä huippukokouksessa Kööpenhaminassa joulukuussa 2009.

Toinen kysymys: mitkä ovat radikaalien globaalien liikkeiden vahvuudet verrattuina sekä vihollisiimme että maltillisempiin liittolaisiimme?

Vastaus: Suuren mittakaavan huippukokousmobilisaatioden organisoinnissa. Juuri huippukokousmobilisaatioissa olemme kehittäneet jotain sellaista, jota voitaisiin kutsua “best practiceksi”. Siellä olemme aiemmin tuottaneet tuntuvan poliittisen vaikutuksen. Seattlessa me emme ainoastaan onnistuneet pysäyttämään konferenssia olemalla kaduilla, vaan myös kärjistämällä niitä moninaisia konflikteja, jotka olivat “sisäpuolella”, neuvottelevien hallitusten välillä.

Pystymmekö siis tekemään saman uudestaan ja rakentamaan poliittisen liiton, jota yhdistää vaatimus “Unohtakaa Kioto”? Silloin voitaisiin keskustella ilmastomuutoksen ongelmien mahdollisista “ratkaisuista”, jotka menevät hallitsevan, markkinavetoisen agendan tuolle puolen. Toiseksi kykenisimme tarjoamaan nousevalle globaalille ilmastoliikkeelle yhteisen fokuksen ja yhteisen vaatimuksen, jonka ympärille koota voimia. Unohtakaa Kioto – pysäyttäkää Kööpenhamina 2009!

Mutta miksi ehdottaa jälleen yhtä suurta huippukokousprotestia, kun on juuri esitetty, että vastahuippukokoukset ovat menettäneet suuren osan tehostaan? Siksi, että ilmastonmuutoksen politiikka vuonna 2008 näyttää hyvin erilaiselta kuin uusliberaalin globalisaation politiikka vuonna 2008. Itse asiassa ilmastonmuutoksen politiikka tänään näyttää enemmän globalisaation politiikalta aikana ennen WTO-kokouksen sulkemista Seattlessa. Siihen aikaan, “historian lopun” vuosikymmenen aikana, monet tiesivät, ettei uusliberaali kapitalismi ollut virheetön, mutta ei ollut ajatusta – ei edes “vasemmalla” – liikkeestä, tai ehkä jopa “liikkeiden liikkeestä”, joka voisi asettua sitä vastaan.

Seattle osoitti, että kamppailuilla on yhteinen vihollinen. Ennen kaikkea Seattle teki mahdolliseksi “liikkeen” syntymän. Nyt ollaan palaamassa takaisin alkuun. Kamppailujen alterglobalistinen vaihe on ehkä ohi, mutta opetukset eivät ole menneet hukkaan. Yksi opetuksista on se, että liikkeelle ei riitä “yksi toimintaviikko vuodessa”, jolloin keskitytään vain suuriin yksittäisiin tapahtumiiin. Syntyvän ilmastoliikkeen perustana on oltava jokapäiväisen vastarinnan ja muutoksen käytännöt kaikilla tasoilla, ei vain globaalilla, vaan myös alueellisella, kansallisella ja paikallisella tasolla.

Ennen kuin “ilmastoliike” voi nähdä itsensä “liikkeenä” tarvitaan jotain, joka todistaisi, että on olemassa huomattavasti radikaalimpi kanta ilmastonmuutokseen kuin se, että pyritään parempaan päästökauppaan. On todistettava, että löytyy ihmisiä, jotka eivät eivät ainoastaan keskity ilmastonmuutokseen vaan myös sen syyhyn: kapitalismiin.

Tähän saatamme tarvita sitä, mitä jotkut kutsuvat kohtuuttomuuden hetkeksi. Silloin aika nopeutuu ja aiemmin mahdottomista muutoksista tulee mahdollisia. Vastahuippukokous pystyy siihen. Liike on kuollut – eläköön liike!

Kirjoittaja asuu Berliinissä, jossa hän toimii ilmastotoimintaliikkeessä ja opettaa valtio-oppia Kasselin yliopistossa. Hän on yksi Turbulence-lehden toimittajista. Suomennos: Miika Saukkonen.

English original here. Danish translation here.

The Finnish version of this article was originally published here.

Et tu Bertinotti?

La antes fuerte izquierda radical parlamentaria italiana, sufrió una fractura con los movimentos sociales y posteriormente fue barrida en las recientes elecciones. Sandro Mezzadra examina la caída, mientras más abajo Keir Milburn y Ben Trott la contextualizan.

CONTEXTO

28 de abril de 2008. Seguidores del recién elegido alcalde de Roma, Gianni Alemanno, se agolpan en el exterior del ayuntamiento. El nuevo alcalde de derechas aparece en el balcón y enarbola la bandera tricolor italiana. Empiezan los gritos, ‘Duce, Duce’ mientras los seguidores levantan el brazo en el ‘saludo romano’. La estética es inconfundiblemente fascista.

Estos ecos del pasado de Italia han sido acompañados por una oleada de violencia contra los inmigrantes. Ambas cosas han traído consigo el retorno de Silvio Berlusconi al poder, a la cabeza de una coalición de derechas que incluye a la posfascista Alianza Nacional y la xénofoba Liga Norte.

Este deslizamiento a la derecha ha implicado lo que, en el breve texto que sigue, Sandro Mezzadra describe como la ‘abolición’ de la izquierda parlamentaria en las últimas elecciones. Coincide además con un momento particularmente tenso en las complejas relaciones entre los movimientos y las instituciones de la izquierda italiana.

Todo ello en evidente contraste con el periodo anterior del gobierno Berlusconi, entre 2001 y 2006, que estuvo caracterizado por una explosión de luchas, que algunos llamaron ‘la primavera de los movimientos’. Fue también un periodo de cooperación intensa y largamente productiva entre los movimientos sociales y las instituciones, incluidos los partidos políticos. Las 300.000 manifestaciones contra el G8, las huelgas generales del 2002 contra un paquete de reformas laborales y cortes presupuestarios, la proliferación de foros sociales locales por toda Italia, así como las protestas contra las guerras en Afghanistán e Iraq, estuvieron todos caracterizados por la colaboración entre movimentos autónomos y no-autónomos. De particular importancia fueron el Sindicato de Comisiones de Base, COBAS; el sindicato de trabajadores del metal, FIOM; los Tute Bianche/Disobbedienti; y las juventudes de Rifondazione, Giovani Comuniste e Comunisti.

Sin embargo, la decisión de Rifondazione de buscar su participación en el gobierno post-Berlusconi tras las elecciones del 2006, llevaron a una ruptura en sus relaciones con los movimientos sociales. El ‘área de la autonomía’ en Italia, de repente, se volvió más fácil de definir. Con la convocatoria de elecciones anticipadas, sólo dos años después de que algunos partidos de izquierda radical, incluida Rifondazione, entraran en el gobierno de coalición de Romano Prodi, los esfuerzos para llevar el cambio a través de la vía parlamentaria (o, para los más cínicos, ‘el camino del oportunismo’) fracasaron estrepitosamente. Parece que es en este ‘área de la autonomía’ en la que la izquierda italiana tendrá que concentrar progresivamente sus esfuerzos en los años venideros.

- Keir Milburn & Ben Trott

Tres partidos de la izquierda radical, Federazione dei Verdi, Rifondazione comunista, y Partito dei Comunisti Italiani, tomaron parte en el gobierno de coalición post-Berlusconi. En las elecciones provocadas por la caída de dicho gobierno, formaron la coalición Sinistra Arcobaleno (Izquierda Arcoiris), dirigida por el antiguo líder de Rifondazione comunista, Fausto Bertinotti. La coalición sufrió una derrota aplastante. Por primera vez desde la Segunda Guerra Mundial, no hay participación comunista en el parlamento italiano, e Italia es ahora uno de los pocos países europeos sin representación de los Verdes en el parlamento.

Los resultados de las recientes elecciones en Italia fueron un shock. Se había abolido la ‘izquierda’ parlamentaria. Fue una derrota particularmente aplastante para Rifondazione comunista y Fausto Bertinotti, iniciador del proyecto Sinistra Arcobaleno.

Pertenezco a aquellos que criticaron este proyecto incluso antes de las elecciones. Arcobaleno era desde el principio una pura ‘política de la coalición’.

Dentro de Rifondazione, entre 1998 y 2003, hubo –paralelamente al desarrollo de poderosas luchas y movimientos sociales- al menos un intento para tomar en serio la crisis de la democracia representativa; para concibir una nueva relación entre las luchas sociales y las instituciones; para desarrollar esta relación en los nuevos espacios transnacionales de Europa; y para sacar pleno rendimiento a la investigación militante en la transformación de la composición de clase como un medio de participación en las luchas sociales. sus energías en la participación en el gobierno y de este modo resolver la crisis del comunismo histórico a través de una especie de un proyecto de ‘izquierda-social democrática’. Las elecciones han emitido un duro juicio a dicho proyecto.

Son muchos los compañeros en Italia que han celebrado este varapalo, pues algunos creen que la derrota de Bertinotti muestra la necesidad de una identidad comunista tradicional, mientras que otros apuntan a la necesaria autonomía de las luchas y movimientos sociales. Personalmente, encuentro que la primera postura hace referencia a una ‘política identitaria’, y me siento más cercano a la segunda. Creo sin embargo que es urgente plantear de nuevo el problema de la política dentro de las luchas y movimientos sociales, que no han desaparecido en Italia, sino más bien al contrario. Sin embargo, las elecciones no sólo llevaron a la derrota de Bertinotti y Arcobaleno, sino que la victoria de Berlusconi y Bossi (líder de la Liga Norte) está además caracterizada por rasgos singulares que no se han enfatizado suficientemente. En particular, la Lega llevó a cabo una agresiva campaña electoral, típica de la crisis de la globalización neoliberal. Actualmente nos enfrentamos a una ocupación del derecho a criticar la globalización. Como consecuencia de las indicios de una crisis económica internacional, se está redescubriendo la comunidad territorial y/o nacional en sentido defensivo como el punto de referencia exclusivo para la política. La ubicuidad de la retórica sobre la ‘seguridad’ tiene que interpretarse en este contexto.

Las luchas sociales y los movimientos, bajo estas condiciones, corren el peligro de ser reducidas al estatus de resistencia. El problema que deben abordar los políticos de izquierdas, en mi opinión, consiste precisamente en abrir nuevos horizontes que vayan más allá de eso. Las protestas de Seattle (1999) y Génova (2001) sacaron a la luz esta cuestión con energía, anticipando la crisis de la globalización neoliberal.

No hay una respuesta ‘nacional’ a esta problemática, la tarea a la que nos enfrentamos en Italia es similar a la que tiene que tener lugar en todos lados. Intentamos interpretar la situación aquí en el contexto europeo y global.

Más allá de la izquierda tradicional hay nuevos espacios y posibilidades por descubir y construir para la política radical.

La situación en la que nos ponemos esta tarea es muy diferente de la que que emergió el ‘movimento global’. El mundo está cambiando, ni el Imperio (la forma global e interconectada de gobierno descrita por primera vez por Hardt y Negri) ni el imperialismo parecen poder/ser capaces de establecer –en el sentido capitalista- el ‘orden mundial’. El debate de esta tarea es algo que, estoy seguro, seguirimos ejerciendo juntos en un futuro próximo.

Traducción: Bárbara Iniesta

Sandro Mezzadra es editor de la revista italiana Posse www.posseweb.net y enseña Teoría Política en la Universidad de Bologna.

Keir Milburn y Ben Trott son editores de Turbulence. editors@turbulence.org.uk

Translations: English; Greek.

e-Newsletter 6

CONTENTS

1) 2008 ESF in Malmoe, Sweden - Some Reflections and Documentation

2) Turbulence @ The Frankfurt Book Fair

3) Turbulence @ The Serpentine Gallery Manifesto Marathon, London

4) ‘Move into the Light?’ on Amazon

5) ‘1968 and Doors to New Worlds’ Spanish Translation

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

1) 2008 ESF in Malmoe, Sweden - Some Reflections and Documentation

Between 17 and 21 September, 2008, the Fifth European Social Forum (ESF) was held in Malmoe, Sweden. Turbulence were present, and thousands of copies of the new magazine were distributed. Many thanks to everyone who helped handing out copies, and to those of you who filled up your backpacks carrying bundles back to various corners of the world!

As with other events that we’ve tried to intervene into, like last year’s G8 Summit protests and this year’s climate camps in the UK and Germany, we’ve tried to gather together some scraps of analysis and texts, photos, videos and more which we think might help document and increase our understanding of these events and the roles they fulfil.

You can find an initial collection of pieces about this year’s Social Forum, along with some background information on our website here.

If you’ve written something about the Forum, or have videos or photos you think it would be useful to share, send them to us at editors@turbulence.org.uk and we’ll consider posting them online.

2) Turbulence @ The Frankfurt Book Fair

This weekend (Oct 15-19, 2008), the world’s largest annual book fair will be taking place in Frankfurt, Germany. Copies of Turbulence 4 will be available for free, so if you’re in town and don’t yet have a copy, that’s the place to get your hands on one!

More info about the Fair: here.

3) Turbulence @ The Serpentine Gallery Manifesto Marathon, London

Turbulence have been invited to contribute new and old(er) issues of the magazine to the Serpantine Gallery’s ‘Manifesto Marathon’ this weekend (18-19 October, 2008). The Marathon is an attempt to showcase new artists’ work, alongside practitioners from the worlds of literature, design, science, philosophy, music and film returning to the historical notion of the manifesto.

Tickets for the event are available from Ticket Web: 08700 600 100 www.ticketweb.co.uk or from the Gallery lobby desk.

For more information and directions to the event which will take place in London, visit the Gallery’s website.

4) ‘Move into the Light?’ on Amazon

The PM Press edition of ‘Move into the Light? Postscript to a turbulent 2007’ (Turb_03) is now available via Amazon in the USA, Canada, Germany, Austria, France, the UK and Japan.

Alternatively, of course, copies can also be ordered directly from PM Press or read online here.

For more information, click here.

5) ‘1968 and Doors to New Worlds’ Spanish Translation

John Holloway’s article from Turbulence 4, ‘1968 and Doors to New Worlds’ has been republished in Spanish by the journal Herramienta under the title ‘Mayo 1968 y la crisis del trabajo abstracto’

It can be read in full here.

Translations of other articles from Turbulence are, as ever, available online here.

Get in touch with us at editors@turbulence.org.uk if you can help out with other translations.

(October 17, 2008)

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

www.turbulence.org.uk // www.myspace.com/turbulence_ideas4movement // editors@turbulence.org.uk

To stay informed about future ‘Turbulence’ publications and projects, subscribe to our (very!) low-traffic e-newsletter here: https://lists.riseup.net/www/info/turbulenceannouncementslist

The ESF in Malmö, Sweden

In 2001, the first World Social Forum (WSF) was held in the Brazilian city of Porto Alegre, coinciding with the annual World Economic Forum in Davos, Switzerland. Since then, social fora have played an important role in enabling discussion, the exchange of ideas, and coordination and collaboration amongst the various elements of the global ‘movement of movements’.

In the wake of the original event in 2001, social fora have sprung up around the world on the continental, national and city level. A number of thematic fora have also been held, most recently the second World Social Forum on Migration, in Madrid earlier this month.

The fifth European Social Forum (ESF) was held in Malmö, Sweden, between 17 and 21 September, 2008. Along with the climate camps held in the UK and Germany earlier this year and the protests around the Republican National Convention in Minneapolis, we chose Malmö as a good moment to try and intervene in movement discussions, distributing a few thousand copies of the most recent issue of Turbulence framed around the question of futures and the meaning for the left of the current intersecting and ever-deepening crises.

The Social Forum, this year, appeared to experience something of a quantitative and qualitative decline. The numbers were the lowest they’ve ever been, and the organisers appeared to be preparing to cater for larger numbers. Qualitatively speaking, both the Forum itself and the events surrounding it appeared to relatively lack innovation, having less movement and cross-pollination in them than previous years. This almost certainly says much more about the current state of the European area of the global movement than it does about the concrete organisation of this year’s event.

As we’ve attempted to do with other events we’ve intervened at, we’d like to try and compile some background information about and critical reflection on the events in Malmö. Please do send any reports, videos, audio interviews or photos you come across or have produced yourself. Our email address, as always, is editors@turbulence.org.uk

The following is only a very tentative list of reflections, some of which we think might be of interest.

BACKGROUND INFORMATION

A brief history of the World Social Forum and the International Youth Camp can be found in the following article by Turbulence editor Rodrigo Nunes here.

The special issue of the journal ephemera: theory and politics in organisation from which that article is taken focuses on the WSF and the global social forum process. It is well worth taking a look at.

Also of note is the new edition of Challenging Empires, edited by Jai Sen and Peter Waterman. The contents of the first edition are online here.

A history of the European Social Forum is online here, written by Tord Björk from Friends of the Earth Sweden ahead of the Forum in Malmö.

Here’s the invitation to this year’s ESF, a list of those involved with the Organising Committee, and a copy of the World Social Forum Charter of Principles to which the ESF also subscribes.

As has been the case at every ESF, an ‘autonomous space’ independent from but coinciding with the Social Forum was held in Malmö. The space was held at Utkanten social centre, organised by the ESF 2008 Action Network. Within the Action Network, a number of Swedish radical publications also worked together to publish a free newspaper, From Thoughts to Action. An edited version of Tadzio Mueller’s article in the most recent issue of Turbulence was included, with a new post-script.

THURSDAY AT THE SOCIAL FORUM

After the grand opening event the night before, Thursday was the day where workshops started in earnest. Turbulence was present at a seminar about the past, present and future of the global justice movement. A Call to act around and against the global climate change summit in December 2009 in Copenhagen, having been written by an international gathering of radical climate activists a week before in Denmark, was discussed and received a positive response.

FRIDAY AT THE SOCIAL FORUM

On Friday morning, a workshop was organised, amongst others, by people from the Interventionist Left in Germany, around the question of whether mass blockades and civil disobedience a la Heiligendamm could be a new way forward for the movements in Europe.

On Friday evening, a Reclaim the Streets (RTS) part was held in central Malmoe. The Call for the party is here. There’s a report from the action (and a few photos) here.

SATURDAY AT THE SOCIAL FORUM

Perhaps the largest single event at the Forum was a planned presentation by Michael Hardt and Antonio Negri of their new book, Common Wealth (the final volume in the trilogy following the bestsellers Empire and Multitude). Negri was unwell and unable to attend the event, but Hardt’s presentation can be watched on YouTube in eight parts: 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8. (Also available via GoogleVideo).

In the afternoon, around 15,000 people participated in the ESF demonstration, the slogan of which was, ‘Power to the people – against capitalism and environmental destruction. Another world is possible!’ The Call for the Anti-Capitalist Action Bloc is here.

SUNDAY AT THE SOCIAL FORUM

Sunday was dominated by the Assembly of Social Movements, a body officially separate from the ESF. This was the meeting which, in 2002, issued the call for the global day of protest against the planned war in Iraq which saw some of the world’s biggest protests take place on February 15 the following year. Around 1,000 people participated in this year’s Assembly, which issued the following statement.

Statement from the Assembly of Social Movements (Sunday 21 September 2008)

2009: To Change Europe. On the European level, we are witnessing a liberal and anti-social front on all domains: economic financial crisis, price increases, food borne illness crisis, privatization and disassembly of public services, movements against work reform, decisions of the European Court of Justice, dismantling of the Common Agricultural Policy, reinforcement of Fortress Europe against migrants, weakening of democratic and civil rights and growing repression, economic cooperation agreements, military intervention in external conflicts, military bases, all this in a world where inequalities, poverty and global and permanent war are increasing day by day.

In this context of global crisis, we want to reaffirm that alternatives do exist for global justice, peace, democracy and environment.?We, the European social movements gathering in Malmö, have committed on a common agenda in the way to lead the fight for ‘Another Europe’ and Europe based on the people’s rights.

1. On the social issue: We launch immediately a COMMON EUROPEAN CAMPAIGN against EU social and labour policies, first to oppose specifically the EU directive on working time and EU decision on migrant labour. This campaign will have different steps (e.g.: December the 6th in Paris) and includes the objective of a massive joint mobilization at European level as soon as possible. As a second step, we build up a large, inclusive and strategic conference/counter-summit of all the European social movement, in Brussels in March.

2. Against NATO and war: we call a large demonstration in April the 4th in Strasbourg/Kiel, centre of celebration of the 60th anniversary of NATO, to say ‘Stop NATO!’ and dissolving this terrifying tool of war. In the same day we call demonstrations in all countries in Europe. We propose the WSF in Belem to declare the 4th of April a day of international mobilisation against NATO.

3. Against the climate crisis: we call for a global day of action on climate on December 6th during the Poznan summit in Poznan itself and al other the world. We are calling for a massive international mobilisation next year to make the critical Copenhagen talks in December 2009.

4. Against the G8: In July 2009, the Sardinian and Italian social movement will invite all movements to come to Sardinia where the G8 summit will be held in la Maddalena island to protest against G8 and its policies and to present our alternatives for global justice, peace, democracy and environment.

DOCUMENTATION

There is an initiative this year to document the ‘outcomes’ of the Social Forum via the official ESF website. You can do so here.

There’s a photo gallery with pictures from this year’s Social Forum here.

e-Newsletter 5

1) Turbulence @ ESF In Malmoe

2) Climate Camps 08: Some Early Analysis

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

1) TURBULENCE @ ESF IN MALMOE

Thousands of copies of Turbulence 4, ‘Who will save us from the future?’ will be being distributed at next week’s European Social Forum (ESF) in Malmoe, Sweden (18-21 September 2008).

Grab your copy there, if you don’t already have one. Or better still, grab a bundle of 10, 20, 50, 100,… to take back to your local independent bookshop, social centre, university, or group of mates.

We’re not yet exactly sure where copies will be being stored (although we imagine they’ll be pretty easy to find!) To be sure, though, check the ‘News’ section on our website from Thursday 18 September when there should be more precise information available.

For details about events at and around the Forum, check out one or more of the following links:

European Social Forum (see also here)

ESF Action Network

Autonomous Spaces

Actions and Demos ‘News-ticker’ feed

2) CLIMATE CAMPS 08: SOME EARLY ANALYSIS

Photo: Guy Smallman

This summer (2008) Camps for Climate Action have been held in several countries. While we didn’t make it to some of them, such as the quite significant Australian event, the latest issue of Turbulence was distributed in some numbers at both the British and German camps, while members of the Turbulence collective also participated in the talks and workshops that were held there.

As part of this intervention we have both gathered together some record of our contributions as well as some analysis of the events that we have come across. You can find it all here.

We hope to be updating the article links on this page regularly, so keep checking back. Also, if you come across (or write) anything you think might be helpful, send it along to us at editors@turbulence.org.uk

(September 13, 2008)

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

www.turbulence.org.uk // www.myspace.com/turbulence_ideas4movement // editors@turbulence.org.uk

To stay informed about future ‘Turbulence’ publications and projects, subscribe to our (very!) low-traffic e-newsletter here: https://lists.riseup.net/www/info/turbulenceannouncementslist

Turbulence News

Publications

Resources

Get involved

Solidaire Economie

Euclides André Mance juicht in dit artikel een nieuwe manier van productie toe, die groeit als deel van een netwerkrevolutie, en stelt dat dit de basis zou kunnen vormen voor nieuwe postkapitalistische maatschappijen.

Solidaire economie als materieel fundament van postkapitalistische maatschappijen

Uitdagingen en horizons

Conclusie

Hulluus uuden edellä

kompleksisuus, kriittinen epävakaus ja kapitalismin loppu

Kapitalismi: monimutkainen systeemi

Kompleksisuus yksinkertaistettuna

Sosiaalinen järjestäytyminen – aina monimutkaista

Globaali ympäristökriisi

Globaali kytkeytyneisyys

Mitä seuraavaksi?

Das Maß eines Monsters: Kapital, Klasse, Konkurrenz und die Finanzmärkte

Liike on kuollut, eläköön liike!

Et tu Bertinotti?

CONTEXTO

e-Newsletter 6

1) 2008 ESF in Malmoe, Sweden - Some Reflections and Documentation

2) Turbulence @ The Frankfurt Book Fair

3) Turbulence @ The Serpentine Gallery Manifesto Marathon, London

4) ‘Move into the Light?’ on Amazon

5) ‘1968 and Doors to New Worlds’ Spanish Translation

The ESF in Malmö, Sweden

BACKGROUND INFORMATION

THURSDAY AT THE SOCIAL FORUM

FRIDAY AT THE SOCIAL FORUM

SATURDAY AT THE SOCIAL FORUM

SUNDAY AT THE SOCIAL FORUM

Statement from the Assembly of Social Movements (Sunday 21 September 2008)

DOCUMENTATION

e-Newsletter 5

CONTENTS

1) TURBULENCE @ ESF IN MALMOE

2) CLIMATE CAMPS 08: SOME EARLY ANALYSIS

Climate Camps 2008

Turbulence News

Publications

Resources

Get involved

Links

Solidaire Economie

Euclides André Mance juicht in dit artikel een nieuwe manier van productie toe, die groeit als deel van een netwerkrevolutie, en stelt dat dit de basis zou kunnen vormen voor nieuwe postkapitalistische maatschappijen.

Solidaire economie als materieel fundament van postkapitalistische maatschappijen

Uitdagingen en horizons

Conclusie

Hulluus uuden edellä

kompleksisuus, kriittinen epävakaus ja kapitalismin loppu

Kapitalismi: monimutkainen systeemi

Kompleksisuus yksinkertaistettuna

Sosiaalinen järjestäytyminen – aina monimutkaista

Globaali ympäristökriisi

Globaali kytkeytyneisyys

Mitä seuraavaksi?

Das Maß eines Monsters: Kapital, Klasse, Konkurrenz und die Finanzmärkte

Liike on kuollut, eläköön liike!

Et tu Bertinotti?

CONTEXTO

e-Newsletter 6

1) 2008 ESF in Malmoe, Sweden - Some Reflections and Documentation

2) Turbulence @ The Frankfurt Book Fair

3) Turbulence @ The Serpentine Gallery Manifesto Marathon, London

4) ‘Move into the Light?’ on Amazon

5) ‘1968 and Doors to New Worlds’ Spanish Translation

The ESF in Malmö, Sweden

BACKGROUND INFORMATION

THURSDAY AT THE SOCIAL FORUM

FRIDAY AT THE SOCIAL FORUM

SATURDAY AT THE SOCIAL FORUM

SUNDAY AT THE SOCIAL FORUM

Statement from the Assembly of Social Movements (Sunday 21 September 2008)

DOCUMENTATION

e-Newsletter 5

CONTENTS

1) TURBULENCE @ ESF IN MALMOE

2) CLIMATE CAMPS 08: SOME EARLY ANALYSIS

Climate Camps 2008