Liike on kuollut, eläköön liike!
Yhteiskunta
Kapitalismi ja sitä vastustavat liikkeet ovat tottuneet hitaisiin muutoksiin: jos vallankumous ei synny nyt, ehkä sitten ensi vuosisadalla. Ilmastonmuutos muuttaa kaiken. Nyt muutoksella on kiire. Berliiniläinen aktivisti ja tutkija Tadzio Müller pohtii, miten antikapitalistien tulisi taistella ilmastonmuutosta vastaan maailmassa, jossa valtioiden ja pääoman puolestapuhujat ovat omineet vihreän puheenparren.
Liike on kuollut! Tarkemmin sanottuna: vaihtoehtoista globalisaatiota ajava liike on kuollut sellaisena kokonaisuutena, jossa eri liikkeet ja “aktivistit” kohtaavat, muuttuvat ja yhdistävät kamppailunsa uusliberalistisen globalisaation yhteistä kohdetta vastaan. Eivät yksittäiset kamppailut ole kuolleet pois. Eivätkä huippukokousten vastaiset mobilisoinnit ole myöskään loppuneet.
Tätä kirjoittaessani valmistelut Japanin G8-kokousta varten ovat täydessä vauhdissa. Jokaisessa radikaalin ja ei-niin-radikaalin vasemmiston kokouksessa suunnitellaan yhden jos toisenkin huippukokouksen pysäyttämistä. G8 Italiassa 2009, Naton 60-vuotisjuhlat Ranskassa ja niin edelleen: Countersummits-R-Us?
Jostain syystä mobilisoinneilla ei ole enää samaa iskuvoimaa kuin ennen. Kuinka monta kertaa ollaankaan lähdetty liikkeelle ja ajateltu, että jos nyt epäonnistutaan, lopetetaan koko touhu? Edes laaja liikehdintä G8-kokouksessa Heilingendammissa ei saavuttanut juuri mitään. Kyllä kymmeniä tuhansia ihmisiä saa kaduille, mutta on toinen kysymys, onko toiminnalla mitään vaikutusta muihin kuin itse osallistujiin.
Älkää ymmärtäkö väärin. Liike ei kuollut häviäjän nöyryyttävää kuolemaa. Monella tapaa se on myös voittanut. Selvitäkseen liikkeiden on pysyttävä liikkeellä. Siksi voitot merkitsevät usein myös liikkeiden kuolemaa. Koska ne elävät ja hengittävät vastakkainasettelusta, ne tarvitsevat vihollista. Mitenkäs oma vihollisemme? Kysytään Martin Wolfilta, Financial Timesin pääideologilta, uusliberaalin hyökkäyksen huomattavalta puhemieheltä. Eräässä puheessaan hän käsitteli päivää, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki pelasti suuren pankin estääkseen finanssikriisiä leviämästä: “Muistakaa perjantai 14. maaliskuuta 2008. Silloin kuoli unelma globaalista vapaiden markkinoiden kapitalismista”.
Uusliberalismi on siis – osittain – kuollut, kuten kuollut on – myös osittain – sitä vastaan kamppaillut liike. Kuollut on myös liikkeeseen kuulunut kapitalismin vastainen suuntaus, josta tämäkin teksti kumpuaa. Liike näyttää kadottaneen elementin, joka voisi sulauttaa taistelujen moninaisuudesta yhteen uuden liikkeen tai joka voisi vastustaa vastarinnan hajaannusta, johon pääoma ja valtio yrittävät meitä jatkuvasti ajaa. Tarvitsemme kertomuksen, toivoa, tarvitsemme “koukun”, joka vetäisi meidät liikkeelle. Tällä hetkellä vaihtoehtoisen globalisaation liike on selvästi liike, jolla ei ole koukkua, vihollista tai päämäärää.
Samalla kun on olemassa liike ilman kertomusta, on kuitenkin olemassa myös kertomus ilman liikettä: ilmastonmuutos. Yhä useammat poliittiset päätökset (myös monet sellaiset, joilla on tuskin mitään tekemistä aiheen kanssa) oikeutetaan sillä, että niillä on joku suhde “ilmastoon”. Euroopan hallitukset joutuivat G8:n ja erityisesti liittokansleri Merkelin päihittämiksi Heilingendammissa. Silloin nämä hallitukset ymmärsivät, että niiden on kehitettävä omaa näkökantaansa ja käytäntöään ilmastonmuutokseen, tai muuten ne ovat vaarassa menettää merkityksensä vihreiden kysymysten uudessa uljaassa maailmassa.
Pääoman ja hallituskoneistojen edistyneimmät toimijat ovat keksineet loistavan tavan saada poliittista kannatusta uudelle “vihreälle ratkaisulle”. Sen on määrä ratkaista ylikasaantumisen kriisi, tilanne jossa on ollut liian paljon rahaa jahtaamassa liian harvoja tuottoisia sijoitusmahdollisuuksia. Se on myös ratkaisu nykyiseen finanssikaaokseen ja legitimaatiokriisiin, joista globaali auktoriteetti on kärsinyt siitä lähtien, kun “globaalin terrorismin” kertomusten voima alkoi hiipua.
Se, että kaikki puhuvat nyt ilmastokysymyksestä, on suuri voitto vihreälle liikkeelle. Samalla se on myös viimeinen naula vihreän liikkeen arkkuun: jokainen vihreä kansalaisjärjestö on korviaan myöten sidoksissa neuvotteluihin Kioton sopimuksen jatkosopimuksesta. Siksi on epätodennäköistä, että ne omaksuisivat poliittisia kantoja, jotka eroavat merkittävästi hallitsevista päämääristä.
On liike ilman kertomusta ja kertomus ilman liikettä. Tästä seuraa nykytilanne, jossa ilmastonmuutosta käsitellään pääosin tavoilla, jotka edistävät valtioiden tai pääoman määräävien osien päämääriä.
Kapitalismin vastaisesta näkökulmasta pääoman jatkuvan kasaantumisen eli talouskasvun ja ilmastonmuutoksen hoitamisen välillä on perustava ristiriita. Se kiteyttää samalla entistä energisemmän kapitalismin vastaisen politiikan, joka voi onnistua yhdistämään ihmisten laajalle levinneen huolen ilmastonmuutoksesta sekä vaikutelman siitä, että tämänhetkiset toimenpiteet (Kioto, Bali, päästökauppa jne.) ovat aivan liian vähän, aivan liian myöhään.
Radikaalit yhteiskunnalliset liikkeet ovat kykenevimpiä toimimaan ja “tekemään historiaa” juuri silloin, kun nykypäivän tavanomaiset lähestymistavat ongelmanratkaisuun – joko luodaan markkinat ratkaisemaan ongelma tai sitten vaietaan siitä – eivät tarjoa uskottavaa tapaa käsitellä ilmiötä. Juuri silloin, kun ratkaisujen löytäminen näyttää mahdottomalta, on yhteiskunnallisilla liikkeilla tilaisuus laajentaa mahdollisuuksiaan. Nyt näyttää, että luvassa olisi “täydellinen myrsky”…
Useimmat pyrkimykset rakentaa vaikutuskykyistä kapitalismin vastaista liikettä ilmastonmuutoskysymyksen ympärille kohtaavat kuitenkin suuria käytännön vaikeuksia. Globaalin Pohjoisen perspektiivistä katsottuna näyttää siltä, että meillä on kyllä pyrkimyksiä kehittää kapitalismin vastaista ilmastonmuutospolitiikkaa, mutta ne törmäävät yhä useisiin vaikeuksiin.
Britanniassa kaikki alkoi vuonna 2006. “Ilmastotoimintaleiri” pyrki sulkemaan pohjoisenglantilaisen hiilivoimalan yhdeksi päiväksi. Mikä tärkeämpää, se pyrki tuottamaan tilan pohtia uusia ideoita ja käytäntöjä kapitalismin vastaiselle ilmastonmuutospolitiikalle. Ajatus “ilmastotoimintaleireistä” on sittemmin inspiroinut ihmisiä Saksassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Chilessä, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja muualla. Tällä hetkellä tämä näyttää olevan esiin marssivan ilmastoliikkeen toiminnan keskeisin “ase”. On jokseenkin ironista, että alun perin ajatus leiristä syntyi huippukokousprotestien puutteista.
En todellakaan halua vähätellä leirien tärkeyttä. Ne ovat inspiroineet paljon ihmisiä eri maissa. Se ei ole mitätön saavutus, mutta yksi niitä koskeva kritiikki nousee muiden ylle. Saavatko leirit todellisuudessa mitään muuta aikaa kuin sen, että ne tyydyttävät ihmisten halun tehdä jotain? On kivaa hengata leireillä kavereiden ja tovereiden kanssa, mutta kysymys kalvaa: mitä me haluamme? Mitä voimme saavuttaa? Ovatko leiritouhuilu ja pyrkimykset sulkea voimalaitoksia yksi kerrallaan missään suhteessa ilmastonmuutoksen haasteen suuruuteen? Tämä kysymys turhauttaa samalla, kun taistellaan jatkuvasti siitä, etteivät poliittisen kentän voimakkaammat äänet hukuta meidän ääniämme.
En edelleenkään väitä, ettei ilmastoleirejä tulisi järjestää. Leirien tulisi kuitenkin olla osa laajempaa projektia, joka antaa niille jotain poliittista merkitystä hyvin paikallisen intervention tuolla puolen. Voimme tietenkin toivoa, että poliittinen globaalisuus nousisi tämänvuotisten ilmastoleirien välillä muodostuvista yhteyksistä, mutta yhteinen koordinaatio on ollut aivan olematonta.
Ei ole yhteisiä vaatimuksia (muita kuin “ilmastonmuutoksen vastustaminen”, mikä on poliittisesti suunnilleen yhtä hyödyllistä ja omintakeista kuin vastustaa hylkeenpoikasten kuoliaaksi hakkaamista). Ei ole yhteistä kertomusta, ei slogania kuten “suljetaan WTO”, ei edes ympäripyöreää kompromissia kuten “fix it or nix it“. Ei ole omaa vastinetta iskulauseelle “toisenlainen maailma on mahdollinen”!
Jos brittiläisen liikkeen tapa kohdata ilmastonmuutoksen haaste vaikuttaa poliittisesti rajoittuneelta, skaalan toisessa päässä on Saksa. Yrityksiä käynnistää ilmastoleiriprosessia ei ole häirinnyt ainoastaan tavanomainen vasemmistolainen keskinäinen nahistelu ja riitely – ryhmä on jo jakautunut – vaan se on kohdannut myös toisen poliittisen ongelman. Täällä Saksassa radikaalivasemmisto on niin akateemista ja niin kiinni “kriittisen teorian” ja “dekonstruktion” traditioissa, että sen päävastaus ilmastonmuutoksen uhkaan on harjoittaa “kritiikkiä” “hallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia” kohtaan ja kritisoida “tieteellisen tiedon hegemonista roolia” ilmastonmuutoksen konstituoinnissa kriisiksi.
On kyllä varmasti tärkeää muistaa että hallitustenvälinen ilmastopaneelin (IPCC) julkaisemat raportit tulevat erittäin konservatiiviselta instituutiolta. On myös tärkeää pohtia kriittisesti, kuinka turvautumista “tieteelliseen tietoon” käytetään usein sulkemaan “ei-asiantuntijoita” ulos poliittisista keskusteluista, mutta Diskurskritik ei voi olla ainoa vastaus ilmastonmuutoskysymykseen. Se on hieman sama kuin heittäisi kopioita Adornon ja Foucault’n teksteistä tulvavesiin ja toivoisi ongelman menevän pois.
Mutta ollaan rehellisiä. Täällä Pohjoisessa kapitalismin vastaisen vasemmiston luulisi jo tottuneen poliittiseen tehottomuuteen ja marginaalisuuteen, lukuunottamatta kohtuuttomuuden hetkiä, jolloin pienet voimanpurkaukset tuottavat yllättäen muutoksia. Missä määrin yksi sosiaalikeskus Hackneyssä, Kreuzbergissa tai Las Ramblasissa todella edistää taistelua gentrifikaatiota vastaan?
Pystyykö sodanvastainen mielenosoitus San Franciscossa todella “pysäyttämään imperiumin”, kuten siitä tehty video (Interrupt This Empire) väittää? Pystyvätkö myymälävarkaudet, edes massatoimintana toteutettuna, merkittävästi häiritsemään kapitalistisen tavarakierron prosesseja?
En tiedä. En myöskään usko, että toiminnassa mukana olevista kovinkaan moni tietää. On tärkeää muistaa, että puhuttaessa “kapitalismista” kapitalismin vastustajat myöntävät, ettei heillä ole vastausta tähän kysymykseen. Yksi tapa käsitellä kysymystä on viitata muutoksen epälineaariseen dynamiikkaan kompleksisissa (sosiaalisissa) järjestelmissä.
Emme voi tietää, mitä vaikutuksia tämän päivän toiminnallamme tulee olemaan huomenna: ajattele perhosta Balilla ja hurrikaania Haitissa. Ja sitten on argumentti, joka on saavuttanut lähes dogmaattisen statuksen kapitalismin vastaisissa keskusteluissa: “kuule, kapitalismi ei ole ollut olemassa ikuisesti, se alkoi jossain paikassa jossain vaiheessa, ja se tulee myös päättymään jossain vaiheessa” – pitkälti sama voidaan sanoa maailmankaikkeudesta!
Voisin jatkaa luetteloa olemassa olevista älyllisistä kikoista, joilla voi puolustella poliittisen merkityksemme vähäpätöisyyttä. Toivon kuitenkin, että ajatukseni on selvä: että kapitalismin vastainen politiikka globaalissa pohjoisessa elää eräänlaisessa ajattomuudessa, koska me emme kykene ajattelemaan tekojen vaikutuksia tulevaisuudessa. Tai emme uskalla ajatella. Mieleen tulevat strutsit ja myös yksi seinäkirjoitus, joka maalattiin Göteborgissa koulun seinään sen jälkeen, kun paikka oli ollut poliisin hyökkäyksen kohteena: “But in the end we will win!”
Nyt palaamme siihen, miksi kapitalismin vastaiselle liikkeelle näyttää olevan niin vaikeaa kehittää politiiikkaa ilmastonmuutoksen ympärille. Taistelussa pääomaa vastaan jokin on antanut meidän aina ajatella, että lopulta kuitenkin voitamme. On kuitenkin melko mahdotonta luottaa tähän, kun kyse on ilmastonmuutoksesta. Kapitalismin vastaisen politiikka on tavanomaista ajatonta, sen sijaan ilmastonmuutospolitiikassa keskeistä on asian kiireellisyys. Silloin meidän on löydettävä keinoja vastata tuohon kiireeseen.
Molemmat yllä kuvaillut suhtautumistavat (”yliaktivistinen” ja “ylikriittinen”) ovat yrityksiä vastata kiireeseen. Ne molemmat ovat myös melko epätyydyttäviä vastauksia. Ensimmäinen ottaa kiireen aivan liian vakavasti ja ryntää pää kolmantena jalkana poliittiselle kentälle, joka on paljon voimakkaampien pelaajien dominoima. Toinen suhtautumistapa taas kertoo, että kiireellisyys on pelkkä konstruktio ja siitä seurauksena oleva pelon politiikka ovat vallan strategioita. Käytännössä akateeminen suhtautumistapa tyytyy vain kritisoimaan konstruktioita eikä tartu lainkaan kysymykseen.
Kiireellisyys syntyy nimenomaan siitä, että erilaiset aikakäsitykset törmäävät toisiinsa. Se syntyy pääoman eksponentiaalisen aikakäsityksen (missä pääoma alati kiihdyttää sosiaalista elämää ja tuotantoa) ja kompleksisten ekosysteemien ajallisuuden välille. Ekosysteemit eivät tietenkään ole staattisia. Ne voivat kyllä mukautua uusiin olosuhteisiin, mutta yleensä eivät pääoman vaatimalla vauhdilla. Jos muutos on liian nopea, silloin saavutetaan pahamaineinen leimahduspiste, joissa ekosysteemien kokemat muutokset käyvät peruuttamattomiksi ja katastrofaalisiksi. Yksi esimerkki on Golf-virran pelätty kääntyminen, toinen on napaseudun mannerjäiden sulaminen.
Miten siis käsitellä tätä kiireellisyyden ongelmaa? Ensiksikin on myönnettävä, että on epätodennäköistä – itse asiassa mahdotonta – että poliittisesti marginaalinen radikaalivasemmisto kykenisi tehokkaasti hidastamaan kasvihuonekaasujen tuotantoa maailmassa, jossa pääoman kasaantuminen on erottamaton osa fossiilisten polttoaineiden polttamisesta. Joku on kutsunut tätä “fossilistiseksi kapitalismiksi”. Emme myöskään kykene pakottamaan ekologisia systeemejä mukautumaan nopeammin pääoman vauhtiin.
Me kuitenkin voimme puuttua politiikan aikakäsitykseen ja hallitusten “ilmastonmuutospolitiikkaan”. Politiikan rooli on eristää pääoman tuottama sosiaalisen elämän ja tuotannon kiihdyttäminen kaikesta yhteiskuntakritiikistä ja luoda illuusio, että jatkuva pääoman kasautuminen olisi sovitettavissa yhteen sosioekologisen vakauden kanssa. Tämän politiikan mukaan riittäisi, jos teemme muutamia (mieluiten markkinapohjaisia) hienosäätöjä. Muuten voisimme jatkaa enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin ennenkin.
Tämä eristäminen pitää kurissa ja jopa ottaa haltuun sen räjähdysmäisen voiman, joka piilee ihmiskunnan ja pääoman välisen ristiriidan ymmärtämisessä – ristiriidan, joka elää kiistämättömänä osana kompleksisia ekologisia systeemejä. Kun tämä voima otetaan haltuun, se saadaan antamaan tukea uudelle kasautumisen kierrokselle (ajattele “vihreää kapitalismia”) ja poliittisen sääntelyn ulottamiselle entistäkin syvemmälle meidän elämiimme.
Globaalissa Pohjoisessa kapitalismin vastainen liike ei voi “pysäyttää” tai edes merkittävästi hillitä ilmastonmuutosta. Jos olettaisimme kykenevämme tähän, jäisimme väistämättä ajattomuutemme vangeiksi, koska voisimme ainoastaan toivoa saavuttavamme päämäärämme joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, todellisen ajan ulkopuolella. Mutta vaikka voimamme ja resurssimme ovat rajalliset, voimme puuttua pääoman ajan eristämiseen todellisen demokratian “hitaudesta”.
Jos me jälleen kerran jätämme omien voimiemme hajaannuksen ja ajattomuutemme apean varmuuden, jos muistamme, että liikkeinä meillä on kyky olla valtiota nopeampia, silloin voimme paeta niiden harjoittamaa ristiriitaista energioiden haltuunottoa ja sisällyttämistä, ja puuttua siihen.
Miten teemme tämän? Miten pidämme avoinna sen poliittisen tilan, jonka on luonut yhä laajempi huolestuminen ilmastonmuutoksesta ja jolla on potentiaali tuottaa uusia ideoita ja ratkaisuja, uusia mahdollisuuksia, jotka saattavat puolestaan yltää kapitalismin tuolle puolen? Kuinka voidaan puuttua paineisiin, jotka suuntautuvat uuden “vihreän kapitalismin” muodostamiseen, kohti “eko-imperiumia”, globaalia autoritaarista eko-keynesiläisyyttä?
Jos kysymyksen kiireellisyys pakottaa meitä ajattelemaan vaikutuksen ja vieläpä tehokkuuden termein, kuinka meidän pieni, resurssiköyhä liikkeen siipemme voisi laittaa peliin rajalliset voimamme tehokkaalla tavalla? Kuinka voisimme saavuttaa maksimituloksen suhteessa päämäärään, joka on luoda ja/tai ylläpitää tilaa, jossa kehitetään moninaisia, alhaalta ylöspäin rakentuvia, ei-kapitalistisia ratkaisuja ilmastokriisiin?
Vastaus tähän kysymykseen alkaa kahdella lisäkysymyksellä ja vie sitten meidät koko argumentin alkuun. Ensimmäinen kysymys: Mikä on luultavasti tärkein yksittäinen prosessi, jolla maailman hallitukset pyrkivät eristämään pääoman julkiselta kritiikiltä suhteessa ilmastonmuutokseen?
Vastaus: Lähes varmasti Kioto/Bali-prosessit, joissa maailmalle tarjotaan kansainvälisen politiikan draamaa, mutta jotka lopulta eivät tuota juuri mitään sellaista, mikä oikeasti suojaisi ilmastoa. Kioto-sopimusten allekirjoittamisesta lähtien, hiilidioksidipäästöt ovat ylittäneet jopa IPCC:n projisoimat synkimmät skenaariot.
Näissä prosesseissa pienenpieni päästövähennys legitimoi suuren kasan jatkettua kasvihuonekaasujen tuotantoa – puhumattakaan kokonaisen uusien päästöluottomarkkinoiden luomisesta (joiden odotetaan olevan arvoltaan kaksi biljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuoteen 2020 mennessä), paljolti globaalin pääoman iloksi. Kioton jatkoprosessi, joka alkoi Balissa joulukuussa 2007, on tarkoitus allekirjoittaa kansainvälisessä huippukokouksessa Kööpenhaminassa joulukuussa 2009.
Toinen kysymys: mitkä ovat radikaalien globaalien liikkeiden vahvuudet verrattuina sekä vihollisiimme että maltillisempiin liittolaisiimme?
Vastaus: Suuren mittakaavan huippukokousmobilisaatioden organisoinnissa. Juuri huippukokousmobilisaatioissa olemme kehittäneet jotain sellaista, jota voitaisiin kutsua “best practiceksi”. Siellä olemme aiemmin tuottaneet tuntuvan poliittisen vaikutuksen. Seattlessa me emme ainoastaan onnistuneet pysäyttämään konferenssia olemalla kaduilla, vaan myös kärjistämällä niitä moninaisia konflikteja, jotka olivat “sisäpuolella”, neuvottelevien hallitusten välillä.
Pystymmekö siis tekemään saman uudestaan ja rakentamaan poliittisen liiton, jota yhdistää vaatimus “Unohtakaa Kioto”? Silloin voitaisiin keskustella ilmastomuutoksen ongelmien mahdollisista “ratkaisuista”, jotka menevät hallitsevan, markkinavetoisen agendan tuolle puolen. Toiseksi kykenisimme tarjoamaan nousevalle globaalille ilmastoliikkeelle yhteisen fokuksen ja yhteisen vaatimuksen, jonka ympärille koota voimia. Unohtakaa Kioto – pysäyttäkää Kööpenhamina 2009!
Mutta miksi ehdottaa jälleen yhtä suurta huippukokousprotestia, kun on juuri esitetty, että vastahuippukokoukset ovat menettäneet suuren osan tehostaan? Siksi, että ilmastonmuutoksen politiikka vuonna 2008 näyttää hyvin erilaiselta kuin uusliberaalin globalisaation politiikka vuonna 2008. Itse asiassa ilmastonmuutoksen politiikka tänään näyttää enemmän globalisaation politiikalta aikana ennen WTO-kokouksen sulkemista Seattlessa. Siihen aikaan, “historian lopun” vuosikymmenen aikana, monet tiesivät, ettei uusliberaali kapitalismi ollut virheetön, mutta ei ollut ajatusta – ei edes “vasemmalla” – liikkeestä, tai ehkä jopa “liikkeiden liikkeestä”, joka voisi asettua sitä vastaan.
Seattle osoitti, että kamppailuilla on yhteinen vihollinen. Ennen kaikkea Seattle teki mahdolliseksi “liikkeen” syntymän. Nyt ollaan palaamassa takaisin alkuun. Kamppailujen alterglobalistinen vaihe on ehkä ohi, mutta opetukset eivät ole menneet hukkaan. Yksi opetuksista on se, että liikkeelle ei riitä “yksi toimintaviikko vuodessa”, jolloin keskitytään vain suuriin yksittäisiin tapahtumiiin. Syntyvän ilmastoliikkeen perustana on oltava jokapäiväisen vastarinnan ja muutoksen käytännöt kaikilla tasoilla, ei vain globaalilla, vaan myös alueellisella, kansallisella ja paikallisella tasolla.
Ennen kuin “ilmastoliike” voi nähdä itsensä “liikkeenä” tarvitaan jotain, joka todistaisi, että on olemassa huomattavasti radikaalimpi kanta ilmastonmuutokseen kuin se, että pyritään parempaan päästökauppaan. On todistettava, että löytyy ihmisiä, jotka eivät eivät ainoastaan keskity ilmastonmuutokseen vaan myös sen syyhyn: kapitalismiin.
Tähän saatamme tarvita sitä, mitä jotkut kutsuvat kohtuuttomuuden hetkeksi. Silloin aika nopeutuu ja aiemmin mahdottomista muutoksista tulee mahdollisia. Vastahuippukokous pystyy siihen. Liike on kuollut – eläköön liike!
Kirjoittaja asuu Berliinissä, jossa hän toimii ilmastotoimintaliikkeessä ja opettaa valtio-oppia Kasselin yliopistossa. Hän on yksi Turbulence-lehden toimittajista. Suomennos: Miika Saukkonen.
English original here. Danish translation here.
The Finnish version of this article was originally published here.
Et tu Bertinotti?
La antes fuerte izquierda radical parlamentaria italiana, sufrió una fractura con los movimentos sociales y posteriormente fue barrida en las recientes elecciones. Sandro Mezzadra examina la caída, mientras más abajo Keir Milburn y Ben Trott la contextualizan.
CONTEXTO
28 de abril de 2008. Seguidores del recién elegido alcalde de Roma, Gianni Alemanno, se agolpan en el exterior del ayuntamiento. El nuevo alcalde de derechas aparece en el balcón y enarbola la bandera tricolor italiana. Empiezan los gritos, ‘Duce, Duce’ mientras los seguidores levantan el brazo en el ‘saludo romano’. La estética es inconfundiblemente fascista.
Estos ecos del pasado de Italia han sido acompañados por una oleada de violencia contra los inmigrantes. Ambas cosas han traído consigo el retorno de Silvio Berlusconi al poder, a la cabeza de una coalición de derechas que incluye a la posfascista Alianza Nacional y la xénofoba Liga Norte.
Este deslizamiento a la derecha ha implicado lo que, en el breve texto que sigue, Sandro Mezzadra describe como la ‘abolición’ de la izquierda parlamentaria en las últimas elecciones. Coincide además con un momento particularmente tenso en las complejas relaciones entre los movimientos y las instituciones de la izquierda italiana.
Todo ello en evidente contraste con el periodo anterior del gobierno Berlusconi, entre 2001 y 2006, que estuvo caracterizado por una explosión de luchas, que algunos llamaron ‘la primavera de los movimientos’. Fue también un periodo de cooperación intensa y largamente productiva entre los movimientos sociales y las instituciones, incluidos los partidos políticos. Las 300.000 manifestaciones contra el G8, las huelgas generales del 2002 contra un paquete de reformas laborales y cortes presupuestarios, la proliferación de foros sociales locales por toda Italia, así como las protestas contra las guerras en Afghanistán e Iraq, estuvieron todos caracterizados por la colaboración entre movimentos autónomos y no-autónomos. De particular importancia fueron el Sindicato de Comisiones de Base, COBAS; el sindicato de trabajadores del metal, FIOM; los Tute Bianche/Disobbedienti; y las juventudes de Rifondazione, Giovani Comuniste e Comunisti.
Sin embargo, la decisión de Rifondazione de buscar su participación en el gobierno post-Berlusconi tras las elecciones del 2006, llevaron a una ruptura en sus relaciones con los movimientos sociales. El ‘área de la autonomía’ en Italia, de repente, se volvió más fácil de definir. Con la convocatoria de elecciones anticipadas, sólo dos años después de que algunos partidos de izquierda radical, incluida Rifondazione, entraran en el gobierno de coalición de Romano Prodi, los esfuerzos para llevar el cambio a través de la vía parlamentaria (o, para los más cínicos, ‘el camino del oportunismo’) fracasaron estrepitosamente. Parece que es en este ‘área de la autonomía’ en la que la izquierda italiana tendrá que concentrar progresivamente sus esfuerzos en los años venideros.
- Keir Milburn & Ben Trott
Tres partidos de la izquierda radical, Federazione dei Verdi, Rifondazione comunista, y Partito dei Comunisti Italiani, tomaron parte en el gobierno de coalición post-Berlusconi. En las elecciones provocadas por la caída de dicho gobierno, formaron la coalición Sinistra Arcobaleno (Izquierda Arcoiris), dirigida por el antiguo líder de Rifondazione comunista, Fausto Bertinotti. La coalición sufrió una derrota aplastante. Por primera vez desde la Segunda Guerra Mundial, no hay participación comunista en el parlamento italiano, e Italia es ahora uno de los pocos países europeos sin representación de los Verdes en el parlamento.
Los resultados de las recientes elecciones en Italia fueron un shock. Se había abolido la ‘izquierda’ parlamentaria. Fue una derrota particularmente aplastante para Rifondazione comunista y Fausto Bertinotti, iniciador del proyecto Sinistra Arcobaleno.
Pertenezco a aquellos que criticaron este proyecto incluso antes de las elecciones. Arcobaleno era desde el principio una pura ‘política de la coalición’.
Dentro de Rifondazione, entre 1998 y 2003, hubo –paralelamente al desarrollo de poderosas luchas y movimientos sociales- al menos un intento para tomar en serio la crisis de la democracia representativa; para concibir una nueva relación entre las luchas sociales y las instituciones; para desarrollar esta relación en los nuevos espacios transnacionales de Europa; y para sacar pleno rendimiento a la investigación militante en la transformación de la composición de clase como un medio de participación en las luchas sociales. sus energías en la participación en el gobierno y de este modo resolver la crisis del comunismo histórico a través de una especie de un proyecto de ‘izquierda-social democrática’. Las elecciones han emitido un duro juicio a dicho proyecto.
Son muchos los compañeros en Italia que han celebrado este varapalo, pues algunos creen que la derrota de Bertinotti muestra la necesidad de una identidad comunista tradicional, mientras que otros apuntan a la necesaria autonomía de las luchas y movimientos sociales. Personalmente, encuentro que la primera postura hace referencia a una ‘política identitaria’, y me siento más cercano a la segunda. Creo sin embargo que es urgente plantear de nuevo el problema de la política dentro de las luchas y movimientos sociales, que no han desaparecido en Italia, sino más bien al contrario. Sin embargo, las elecciones no sólo llevaron a la derrota de Bertinotti y Arcobaleno, sino que la victoria de Berlusconi y Bossi (líder de la Liga Norte) está además caracterizada por rasgos singulares que no se han enfatizado suficientemente. En particular, la Lega llevó a cabo una agresiva campaña electoral, típica de la crisis de la globalización neoliberal. Actualmente nos enfrentamos a una ocupación del derecho a criticar la globalización. Como consecuencia de las indicios de una crisis económica internacional, se está redescubriendo la comunidad territorial y/o nacional en sentido defensivo como el punto de referencia exclusivo para la política. La ubicuidad de la retórica sobre la ‘seguridad’ tiene que interpretarse en este contexto.
Las luchas sociales y los movimientos, bajo estas condiciones, corren el peligro de ser reducidas al estatus de resistencia. El problema que deben abordar los políticos de izquierdas, en mi opinión, consiste precisamente en abrir nuevos horizontes que vayan más allá de eso. Las protestas de Seattle (1999) y Génova (2001) sacaron a la luz esta cuestión con energía, anticipando la crisis de la globalización neoliberal.
No hay una respuesta ‘nacional’ a esta problemática, la tarea a la que nos enfrentamos en Italia es similar a la que tiene que tener lugar en todos lados. Intentamos interpretar la situación aquí en el contexto europeo y global.
Más allá de la izquierda tradicional hay nuevos espacios y posibilidades por descubir y construir para la política radical.
La situación en la que nos ponemos esta tarea es muy diferente de la que que emergió el ‘movimento global’. El mundo está cambiando, ni el Imperio (la forma global e interconectada de gobierno descrita por primera vez por Hardt y Negri) ni el imperialismo parecen poder/ser capaces de establecer –en el sentido capitalista- el ‘orden mundial’. El debate de esta tarea es algo que, estoy seguro, seguirimos ejerciendo juntos en un futuro próximo.
Traducción: Bárbara Iniesta
Sandro Mezzadra es editor de la revista italiana Posse www.posseweb.net y enseña Teoría Política en la Universidad de Bologna.
Keir Milburn y Ben Trott son editores de Turbulence. editors@turbulence.org.uk
e-Newsletter 6
CONTENTS
1) 2008 ESF in Malmoe, Sweden - Some Reflections and Documentation
2) Turbulence @ The Frankfurt Book Fair
3) Turbulence @ The Serpentine Gallery Manifesto Marathon, London
4) ‘Move into the Light?’ on Amazon
5) ‘1968 and Doors to New Worlds’ Spanish Translation
++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++
1) 2008 ESF in Malmoe, Sweden - Some Reflections and Documentation
Between 17 and 21 September, 2008, the Fifth European Social Forum (ESF) was held in Malmoe, Sweden. Turbulence were present, and thousands of copies of the new magazine were distributed. Many thanks to everyone who helped handing out copies, and to those of you who filled up your backpacks carrying bundles back to various corners of the world!
As with other events that we’ve tried to intervene into, like last year’s G8 Summit protests and this year’s climate camps in the UK and Germany, we’ve tried to gather together some scraps of analysis and texts, photos, videos and more which we think might help document and increase our understanding of these events and the roles they fulfil.
You can find an initial collection of pieces about this year’s Social Forum, along with some background information on our website here.
If you’ve written something about the Forum, or have videos or photos you think it would be useful to share, send them to us at editors@turbulence.org.uk and we’ll consider posting them online.
2) Turbulence @ The Frankfurt Book Fair
This weekend (Oct 15-19, 2008), the world’s largest annual book fair will be taking place in Frankfurt, Germany. Copies of Turbulence 4 will be available for free, so if you’re in town and don’t yet have a copy, that’s the place to get your hands on one!
More info about the Fair: here.
3) Turbulence @ The Serpentine Gallery Manifesto Marathon, London
Turbulence have been invited to contribute new and old(er) issues of the magazine to the Serpantine Gallery’s ‘Manifesto Marathon’ this weekend (18-19 October, 2008). The Marathon is an attempt to showcase new artists’ work, alongside practitioners from the worlds of literature, design, science, philosophy, music and film returning to the historical notion of the manifesto.
Tickets for the event are available from Ticket Web: 08700 600 100 www.ticketweb.co.uk or from the Gallery lobby desk.
For more information and directions to the event which will take place in London, visit the Gallery’s website.
4) ‘Move into the Light?’ on Amazon
The PM Press edition of ‘Move into the Light? Postscript to a turbulent 2007’ (Turb_03) is now available via Amazon in the USA, Canada, Germany, Austria, France, the UK and Japan.
Alternatively, of course, copies can also be ordered directly from PM Press or read online here.
For more information, click here.
5) ‘1968 and Doors to New Worlds’ Spanish Translation
John Holloway’s article from Turbulence 4, ‘1968 and Doors to New Worlds’ has been republished in Spanish by the journal Herramienta under the title ‘Mayo 1968 y la crisis del trabajo abstracto’
It can be read in full here.
Translations of other articles from Turbulence are, as ever, available online here.
Get in touch with us at editors@turbulence.org.uk if you can help out with other translations.
(October 17, 2008)
++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++
www.turbulence.org.uk // www.myspace.com/turbulence_ideas4movement // editors@turbulence.org.uk
To stay informed about future ‘Turbulence’ publications and projects, subscribe to our (very!) low-traffic e-newsletter here: https://lists.riseup.net/www/info/turbulenceannouncementslist
The ESF in Malmö, Sweden
In 2001, the first World Social Forum (WSF) was held in the Brazilian city of Porto Alegre, coinciding with the annual World Economic Forum in Davos, Switzerland. Since then, social fora have played an important role in enabling discussion, the exchange of ideas, and coordination and collaboration amongst the various elements of the global ‘movement of movements’.
In the wake of the original event in 2001, social fora have sprung up around the world on the continental, national and city level. A number of thematic fora have also been held, most recently the second World Social Forum on Migration, in Madrid earlier this month.
The fifth European Social Forum (ESF) was held in Malmö, Sweden, between 17 and 21 September, 2008. Along with the climate camps held in the UK and Germany earlier this year and the protests around the Republican National Convention in Minneapolis, we chose Malmö as a good moment to try and intervene in movement discussions, distributing a few thousand copies of the most recent issue of Turbulence framed around the question of futures and the meaning for the left of the current intersecting and ever-deepening crises.
The Social Forum, this year, appeared to experience something of a quantitative and qualitative decline. The numbers were the lowest they’ve ever been, and the organisers appeared to be preparing to cater for larger numbers. Qualitatively speaking, both the Forum itself and the events surrounding it appeared to relatively lack innovation, having less movement and cross-pollination in them than previous years. This almost certainly says much more about the current state of the European area of the global movement than it does about the concrete organisation of this year’s event.
As we’ve attempted to do with other events we’ve intervened at, we’d like to try and compile some background information about and critical reflection on the events in Malmö. Please do send any reports, videos, audio interviews or photos you come across or have produced yourself. Our email address, as always, is editors@turbulence.org.uk
The following is only a very tentative list of reflections, some of which we think might be of interest.
BACKGROUND INFORMATION
A brief history of the World Social Forum and the International Youth Camp can be found in the following article by Turbulence editor Rodrigo Nunes here.
The special issue of the journal ephemera: theory and politics in organisation from which that article is taken focuses on the WSF and the global social forum process. It is well worth taking a look at.
Also of note is the new edition of Challenging Empires, edited by Jai Sen and Peter Waterman. The contents of the first edition are online here.
A history of the European Social Forum is online here, written by Tord Björk from Friends of the Earth Sweden ahead of the Forum in Malmö.
Here’s the invitation to this year’s ESF, a list of those involved with the Organising Committee, and a copy of the World Social Forum Charter of Principles to which the ESF also subscribes.
As has been the case at every ESF, an ‘autonomous space’ independent from but coinciding with the Social Forum was held in Malmö. The space was held at Utkanten social centre, organised by the ESF 2008 Action Network. Within the Action Network, a number of Swedish radical publications also worked together to publish a free newspaper, From Thoughts to Action. An edited version of Tadzio Mueller’s article in the most recent issue of Turbulence was included, with a new post-script.
THURSDAY AT THE SOCIAL FORUM
After the grand opening event the night before, Thursday was the day where workshops started in earnest. Turbulence was present at a seminar about the past, present and future of the global justice movement. A Call to act around and against the global climate change summit in December 2009 in Copenhagen, having been written by an international gathering of radical climate activists a week before in Denmark, was discussed and received a positive response.
FRIDAY AT THE SOCIAL FORUM
On Friday morning, a workshop was organised, amongst others, by people from the Interventionist Left in Germany, around the question of whether mass blockades and civil disobedience a la Heiligendamm could be a new way forward for the movements in Europe.
On Friday evening, a Reclaim the Streets (RTS) part was held in central Malmoe. The Call for the party is here. There’s a report from the action (and a few photos) here.
SATURDAY AT THE SOCIAL FORUM
Perhaps the largest single event at the Forum was a planned presentation by Michael Hardt and Antonio Negri of their new book, Common Wealth (the final volume in the trilogy following the bestsellers Empire and Multitude). Negri was unwell and unable to attend the event, but Hardt’s presentation can be watched on YouTube in eight parts: 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8. (Also available via GoogleVideo).
In the afternoon, around 15,000 people participated in the ESF demonstration, the slogan of which was, ‘Power to the people – against capitalism and environmental destruction. Another world is possible!’ The Call for the Anti-Capitalist Action Bloc is here.
SUNDAY AT THE SOCIAL FORUM
Sunday was dominated by the Assembly of Social Movements, a body officially separate from the ESF. This was the meeting which, in 2002, issued the call for the global day of protest against the planned war in Iraq which saw some of the world’s biggest protests take place on February 15 the following year. Around 1,000 people participated in this year’s Assembly, which issued the following statement.
Statement from the Assembly of Social Movements (Sunday 21 September 2008)
2009: To Change Europe. On the European level, we are witnessing a liberal and anti-social front on all domains: economic financial crisis, price increases, food borne illness crisis, privatization and disassembly of public services, movements against work reform, decisions of the European Court of Justice, dismantling of the Common Agricultural Policy, reinforcement of Fortress Europe against migrants, weakening of democratic and civil rights and growing repression, economic cooperation agreements, military intervention in external conflicts, military bases, all this in a world where inequalities, poverty and global and permanent war are increasing day by day.
In this context of global crisis, we want to reaffirm that alternatives do exist for global justice, peace, democracy and environment.?We, the European social movements gathering in Malmö, have committed on a common agenda in the way to lead the fight for ‘Another Europe’ and Europe based on the people’s rights.
1. On the social issue: We launch immediately a COMMON EUROPEAN CAMPAIGN against EU social and labour policies, first to oppose specifically the EU directive on working time and EU decision on migrant labour. This campaign will have different steps (e.g.: December the 6th in Paris) and includes the objective of a massive joint mobilization at European level as soon as possible. As a second step, we build up a large, inclusive and strategic conference/counter-summit of all the European social movement, in Brussels in March.
2. Against NATO and war: we call a large demonstration in April the 4th in Strasbourg/Kiel, centre of celebration of the 60th anniversary of NATO, to say ‘Stop NATO!’ and dissolving this terrifying tool of war. In the same day we call demonstrations in all countries in Europe. We propose the WSF in Belem to declare the 4th of April a day of international mobilisation against NATO.
3. Against the climate crisis: we call for a global day of action on climate on December 6th during the Poznan summit in Poznan itself and al other the world. We are calling for a massive international mobilisation next year to make the critical Copenhagen talks in December 2009.
4. Against the G8: In July 2009, the Sardinian and Italian social movement will invite all movements to come to Sardinia where the G8 summit will be held in la Maddalena island to protest against G8 and its policies and to present our alternatives for global justice, peace, democracy and environment.
DOCUMENTATION
There is an initiative this year to document the ‘outcomes’ of the Social Forum via the official ESF website. You can do so here.
There’s a photo gallery with pictures from this year’s Social Forum here.
e-Newsletter 5
CONTENTS
1) Turbulence @ ESF In Malmoe
2) Climate Camps 08: Some Early Analysis
++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++
1) TURBULENCE @ ESF IN MALMOE
Thousands of copies of Turbulence 4, ‘Who will save us from the future?’ will be being distributed at next week’s European Social Forum (ESF) in Malmoe, Sweden (18-21 September 2008).
Grab your copy there, if you don’t already have one. Or better still, grab a bundle of 10, 20, 50, 100,… to take back to your local independent bookshop, social centre, university, or group of mates.
We’re not yet exactly sure where copies will be being stored (although we imagine they’ll be pretty easy to find!) To be sure, though, check the ‘News’ section on our website from Thursday 18 September when there should be more precise information available.
For details about events at and around the Forum, check out one or more of the following links:
European Social Forum (see also here)
Actions and Demos ‘News-ticker’ feed
2) CLIMATE CAMPS 08: SOME EARLY ANALYSIS
Photo: Guy Smallman
This summer (2008) Camps for Climate Action have been held in several countries. While we didn’t make it to some of them, such as the quite significant Australian event, the latest issue of Turbulence was distributed in some numbers at both the British and German camps, while members of the Turbulence collective also participated in the talks and workshops that were held there.
As part of this intervention we have both gathered together some record of our contributions as well as some analysis of the events that we have come across. You can find it all here.
We hope to be updating the article links on this page regularly, so keep checking back. Also, if you come across (or write) anything you think might be helpful, send it along to us at editors@turbulence.org.uk
(September 13, 2008)
++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++
www.turbulence.org.uk // www.myspace.com/turbulence_ideas4movement // editors@turbulence.org.uk
To stay informed about future ‘Turbulence’ publications and projects, subscribe to our (very!) low-traffic e-newsletter here: https://lists.riseup.net/www/info/turbulenceannouncementslist
Climate Camps 2008
Photo: Guy Smallman
This summer (2008) Camps for Climate Action have been held in several countries. While we didn’t make it to some of them, such as the quite significant Australian event, the latest issue of Turbulence was distributed in some numbers at both the British and German camps, while members of the Turbulence collective also participated in the talks and workshops that were held there.
As part of this intervention we have both gathered together some record of our contributions as well as some analysis of the events that we have come across. We have done the same with other events we have intervened in such as the anti-G8 protests in Heilegendamn. The aim of this is to aid the analytic process by acting as a catalytic space to carefully consider our interventions and actions. This, we think, should be facing both inwards, towards our movements, and outwards towards the world and how our movements are theorised and represented, and the impacts they can be seen as having.
This process has brought to the fore a couple of potential problems or tensions that it seems helpful to discuss. In fact both problems, in their different ways, stem from concerns about the ways that the high profile of some individuals or groups can distort or interrupt the process of movements analysing and transforming themselves.
When we began to gather analysis of the climate camps (primarily the UK camp) we found a trend towards poles of attention gathering around two relatively well-known individuals. The first was the president of the National Union of Miners (and class-struggle icon) Arthur Scargill, who visited the camp to defend the coal industry. His visit was prompted by the critical attitude taken towards the camp by anarchist and ex-miner Dave Douglass, who, while he attended the camp and ran workshops, at one point even went so far as to suggest a counter demonstration against the camp and in support of the coal industry. This approach has provoked some debate around climate activism and class. However, in the mainstream media this was reduced to a debate on the various merits of Coal versus Nuclear power, between Arthur Scargill and the second ‘well-known figure’, political commentator George Monbiot. Indeed, the second pole of attention has been around Monbiot, who was at the UK camp advocating a strong state to tackle climate change. This sparked much debate within the camp on the role(s) ‘the state’ might play around the issue of climate change.
Discussions around both class and state have become linked with these well-known figures. These dynamics of how a movement is represented both to its outside and to itself, can distort the analytical process, moving the centre of discussion away from how it was experienced at the camp. This distorting dynamic arises from the increased attention given to those who are able and confident enough to speak at large meetings or have better access to the mainstream media because, for instance, their views fit better with the dominant narrative of the world. The dilemma here is that by collecting this analysis together we are completing a positive feedback loop and solidifying these distorting effects.
Nevertheless, we can’t deal with those dynamics by just ignoring them. As a starting point, our analysis must begin from where we are, not from where we wish to be. We can however try to be aware of such dynamics, bring them into our understanding of our movements, and experiment with tools and techniques to undermine them.
One dynamic we have seen play out before is the tendency towards the polarisation of debates which often occurs when they take place through mediatised polemics, with poles becoming associated with particular individuals. When this happens there can be a tendency to identify with one individual or another causing a slide into factionalism. In fact at the core of most of these debates are genuine, concrete dilemmas that can run straight through the middle of the people involved. Accompanying this personalisation of politics, is the danger of the erection of experts, where the much more general process of analysis and transformation that took place at the camps becomes reduced to the personality characteristics of particular individuals.
Of course we’re aware that our own activities could be the spark to this dynamic. Turbulence had a relatively high profile at the UK camp; one of our number even took part in a plenary debate with, amongst others, George Monbiot. We think, however, that this debate had a different tone to some of the other polemics, partly because, true to our latest issue, we have tried to avoid abstract polemics based on futurology. We’d rather focus on the concrete and specific situations that we find ourselves in. What needs to be analysed is whether the different currents of thought can work together in the near-future, and if not, can we at least manage their relationship? Planning further ahead becomes less and less useful the further you go. After all we know that ideas and subjectivities change in movement and that events can occur that change the whole basis on which we discuss and struggle.
Here is our round-up of useful and maybe-less-useful analysis from the climate camp. Check back again soon, as we’re hoping to update this page regularly.
Climate Change, The State and Class
‘The Road to 90% Cuts in CO2 Emissions and the Role of the State’ – Plenary debate at the Climate Camp With George Monbiot, Almuth Ernsting, Keir Milburn and Janusz from Copenhagen - mp3 50M.webloc
There was some debate on a similar topic at the Guardian website:
Ewa Jasiewicz: Time for a revolution
George Mobiot: Climate change is not anarchy’s football
Ewa Jasiewicz: Sunday in the camp with George
This sparked some debate on the Autopsy email list, including a reply from Mombiot. The discussioin starts here.
Another pole of debate was the attitude of some connected to the NUM
Dave Douglass reports on the camp to the NUM website.
Rachel analyses his position here.
The debate is also continued online here.
Other Analysis
Different members of the Free Association reflect here and here. The slides used in their presentation during the workshop, Who Can Save Us From the Future? Capitalist, Crisis, Austerity and Freedom, are available here.
Juliette Beck: Social change not climate change
Red Pepper: Climate Camp Blog
Last Hours magazine: Modern ecologism and its prospects
Adam Ford: Climate camp and class
Jack Ray: What was the point?
Uri Gordon and Lucy Michaels: Lessons from Climate Camp
Documentation
Photos galleries from the Camp are available via the Camp for Climate Action website here and the Guardian newspaper here.
And finally, the following amusing video about police confiscations at the climate camp has been put together by Undercurrents.
Please let us know of any other analysis or reflections on the camp: editors@turbulence.org.uk
The best place for analysis might be the post climate camp gathering 26th-28th Spetember in Manchester. For details, click here.
e-Newsletter 4
CONTENTS
1. ‘Move into the Light?’ Republished by ‘Le Monde Diplomatique Brasil’
2. Turbulence 4 Launch Event at the European Social Forum in Malmoe
3. Turbulence 4 Published in North America - Copies Available at RNC Protests
4. Turbulence 4 Arrives in German (At Last!)
5. ‘The Movement is Dead,…’ Turb_04 Article Republished By Modkraft.dk
6. ‘Et tu Bertinotti?’ Turb_04 Article Translated into Greek
7. Looking For Somewhere to Publish ‘Move into the Light?’ in Spanish and Italian
8. Appeal for Translators
9. Donations Needed!
+++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++
1. ‘MOVE INTO THE LIGHT?’ REPUBLISHED BY ‘LE MONDE DIPLOMATIQUE BRASIL’
Le Monde Diplomatique Brasil have republished ‘Move into the Light? Postscript to a turbulent 2007’. The text was published on July 16 2008, and it can be found online here and here.
The translation was carried out by Caia Fittipaldi.
The original text is here and, as we mentioned in the last e-Newsletter, is now available from PM Press.
2. TURBULENCE 4 LAUNCH EVENT AT THE EUROPEAN SOCIAL FORUM IN MALMOE
Copies of Turbulence 4 will be available at the European Social Forum (ESF) in Malmoe, Sweden, taking place from 17-21 September. We’re considering a launch event, or some kind of a bash. We’ll keep you informed. If you’re coming, though, we’d love it if you could grab a bundle to take back with you and distribute in your area or networks.
More information about the forum is here.
There’s information about the autonomous spaces here.
3. TURBULENCE 4 PUBLISHED IN NORTH AMERICA – COPIES AVAILABLE AT RNC PROTESTS
Turbulence 4 asks, ‘Who will save us from the future?’ Well, probably not the ‘Grand Old Party’. Nor, most likely, any of the decisions being taken on the fringes of the Republican National Convention taking place in Minneapolis next week.
Nevertheless, we think the space opened by the protests around the convention could provide a bit of room for engaging with the problem of ‘the future’; and we want to get in on the discussion!
We’ve now printed thousands of copies of Turbulence 4 in the US, many of which will be distributed at the protests. If you want to grab a copy for yourself, or better, a bundle to take back to your corner of the world; the RNC protests are your opportunity!
Copies will be available at the Convergence Space: 627 Smith Ave S St. Paul, Mn 55107. The phone number is: (651) 293 3968.
Copies will soon also be available in North America via PM Press.
4. TURBULENCE 4 ARRIVES IN GERMANY (AT LAST!)
A bunch were distributed at the Klimacamp and, finally(!), a load have now also arrived in Berlin. Sometime over the next couple of weeks, they’ll be appearing in bookshops and infoshops across Berlin and – we hope – the rest of the country. Copies will also soon be able to be ordered from Red Stuff.
5. ‘THE MOVEMENT IS DEAD,…’ TURB_04 ARTICLE REPUBLISHED BY MODKRAFT.DK
A Danish translation of Tadzio Mueller’s article, ‘The Movement is Dead, Long Live the Movement’ (published in Turbulence 4) is now available here.
The article was translated by David Balleby Roenbach, an activist involved with KlimaX, and has been published by modkraft.dk here.
6. ‘ET TU BERTINOTTI?’ TURB_4 ARTICLE TRANSLATED INTO GREEK
Sandro Mezzadra’s article (with an Introduction by Keir Milburn and Ben Trott), ‘Et tu Bertinotti?’, from Turbulence 4, is now available online in Greek here.
7. LOOKING FOR SOMEWHERE TO PUBLISH ‘MOVE INTO THE LIGHT?’ IN SPANISH AND ITALIAN
We now have a Spanish and an Italian translation of ‘Move into the Light? Postscript to a turbulent 2007’. If you edit a newspaper, journal, magazine or website and would be interested in publishing the text – or else know of somewhere which might – please get in touch.
Email: editors[at]turbulence.org.uk
8. APPEAL FOR TRANSLATORS
We’re currently looking for people willing to help translate articles published in the latest issue of Turbulence into languages other than English. Let us know if you can help out.
Email: editors[at]turbulence.org.uk
9) DONATIONS NEEDED!
We’re still desperately short of cash! Help us out if you can with a donation, no matter how small. Donations can be made via the PayPal button on our website, or get in touch if you’d like our bank details for a direct transfer.
Email: editors[at]turbulence.org.uk
(August 27 2008)
Bevægelsen er død, længe leve bevægelsen!
Den radikale venstrefløj bør kanalisere sin energi over i kampen for en antikapitalistisk klimapolitik. Man kan passende starte med at lukke Københavnertopmødet i 2009 på samme måde som man lukkede Seattle i 1999. (Af Tadzio Müller)
Bevægelsen er død! Mere præcist: alterglobaliseringsbevægelsen som et sted hvor bevægelser og aktivister kunne mødes og blive-anden sammen og forbinde deres kampe imod den nyliberale verdensorden er død. Ikke at de forskellige kampe er døde. Ej heller at vi har set det sidste til topmødemobiliseringer: I skrivende stund er forberedelserne til G8 i Japan i fuld sving og ved enhver samling af den radikale og ikke-så-radikale venstrefløj planlægger man på livet løs at nedlukke det ene eller det andet topmøde: G8 i Italien 2009; NATOs 60 års fødselsdagsbrag i Frankrig i 2009 osv. Countersummits-r-us?
Men på en eller anden måde har disse mobiliseringer ikke den samme slagkraft som tidligere; hvor mange sidste gange har der ikke været, hvor mange gange har folk ikke mobiliseret og tænkt »hvis det fejler denne gang, så stopper vi med det her«? Selv den relativt stærke tyske bevægelse kunne ikke gøre meget andet ved G8 i Heiligendamm end at indse, at det er én ting at samle titusinder i gaderne, men noget ganske andet at få disses aktioner til at give genlyd udover deltagernes egne kredse.
Misforstå mig ikke: bevægelsen døde ikke de besejredes nyttesløse død. På mange måder vandt den. Og for bevægelser som må bevæge sig for at overleve er deres sejre ofte kimen til deres bortgang, for de lever og ånder antagonisme, de har brug for en fjende. Men hvordan står det så til med vores fjende? Lad os spørge Martin Wolf, chefidéolog for Financiel times, en velformuleret og anset talsmand for den neoliberale offensiv. Da han omtalte den dag hvor Den amerikanske centralbank reddede en stor bank for at forhindre den finansielle krise i at sprede sig, skrev han: »Husk fredag den 14. marts 2008: det var dagen hvor drømmen om frimarkedskapitalismen døde«. Så neoliberalismen er død (på nogen måder). Det samme er altså (igen: på nogen måder) bevægelsen imod den, af hvilken den eksplicit antikapitalistiske strømning, fra hvis indre denne tekst er skrevet, aldrig har udgjort andet end en del. Den syntes at have mistet netop den smeltediglefunktion som kan støbe en hel bevægelse ud af en ureducerbar mangfoldighed af kampe, netop det som kan modstå den de-komposition af modstanden som stat og kapital konstant forsøger at presse nedover os. Vi har brug for en fortælling, et håb, en dynamik: på nuværende tidspunkt er alterglobaiseringsbevægelsen klart en bevægelse uden en dynamik, uden en fjende, uden et mål.
Det store nye?
Men lige så meget som der er en bevægelse uden fortælling, er der også en fortælling uden en bevægelse: klimaforandringer. Et tiltagende antal politikker (endda mange som nærmest ingen tilhørsforhold har til emnet) retfærdiggøres via deres relation til klimaet. Siden den europæiske del af bevægelsen blev udmanøvreret af G8 og specielt forbundskansler Angela Merkel i Heiligendamm i juni 2007, har den måttet indse at den må udvikle en position og en politisk praksis i henhold til klimaforandringer. Ellers risikerer den irrelevansen i denne fagre nye verden af »grønne« problemstillinger og tematiker. De mest avancerede afdelinger af kapital og statsapparat har spottet en favorable indgangsvinkel til at skabe politisk opbakning bag et nyt ‘grønt fix’ til både overakkumulationskrisen (det at for mange penge jagter for få profitable investeringer) som har forårsaget det aktuelle finansielle kaos, og til den legitimationskrise som den globale autoritet har lidt under siden kraften fra fortællingen om ‘global terrorisme’ begyndte at aftage. På en måde er det faktum at alle nu taler om klimaet en stor sejr for den grønne bevægelse. Men samtidig har det også betydet det sidste søm i bevægelsens kiste: Alle større grønne NGO’er er involveret op til halsen i forhandlingerne om opfølgeren til Kyoto-traktaten og derfor er det usandsynligt, at de vil artikulere en politisk position som vil divergere afgørende fra den dominerende dagsorden.
Så der er en bevægelse uden en fortælling og en fortælling uden en bevægelse, hvilket betyder at der ikke er meget håb for at klimaforandringerne vil blive håndteret på andre måder end dem som fremmer statslige og hvad end der nu er i den dominerende kapitals interesser. Og eftersom den antikapitalistiske standardposition angående klimaforandringer er at der er grundlæggene modsætninger mellem behovet for fortsat akkumulation af kapital (økonomisk vækst) på den ene side og behovet for at gøre noget ved klimaforandringerne på den anden, synes situationen at være ideel for en revitalisering af den antikapitalistiske politik, en politik som kan bygge bro mellem folks udbredte bekymringer for klimaet og den opfattelse at der gøres alt for lidt og alt for sent. Det er i præcis disse situationer, hvor de sædvanlige redskaber (skab et marked eller undertryk det eksisterende) ikke synes at kunne levere troværdige løsninger på problemer der samtidig af store grupper opfattes som alvorlige, at radikale bevægelser har den største mulighed for at handle og skabe historie. Det er netop når det synes umuligt at finde løsningsmodeller at der åbnes for at sociale bevægelser kan udvide det muliges grænser.
Pointeløshedens politik
I den virkelige verden er det meget sværre. I det globale norden er der bestemt forsøg på at skabe en antikapitalistisk klimapolitik, men for alle af dem gælder at problemerne tårner sig op. Set fra nordens perspektiv begyndte det hele i Storbritannien i 2006 med en klimalejr, som havde som projekt at nedlukke et kulkraftværk i Nordengland i en dag og, mere vigtigt, skabe rum for en udvikling af nye idéer og handlemåder i forhold til en antikapitalistisk klimapolitik. Lignende lejrer er blevet organiseret i Tyskland, Sverige, USA, Chile, Australien, New Zealand og andre steder og i øjeblikket virker det til at være hovedvåbnet i den fremspirende klimabevægelses aktionsrepetoire (en anelse ironisk er det, at lejrideen oprindeligt opstod ud af de dårlige erfaringer med topmødeprotestens endagsform).
Jeg vil ikke nedvurdere vigtigheden af disse lejrer, det er trods alt ikke en lille bedrift at have inspireret så mange mennesker i så mange lande, men lytter man til de mange kritikker af lejrerne, er der en ting der går igen: Bidrog de med noget udover at tilfredsstille ønsket om at gøre noget? Det føles godt at hænge ud i en lejr med sine venner og kammerater, men flere nagende spørgsmål melder sig: Hvad vil vi have? Hvad kan vi opnå? Og står hele det her campinglejrhalløj, hvor man forsøger at lukke kraftværker ned ét af gangen mens man kæmper for ikke at blive helt overdøvet af de mere magtfulde stemmer, i bare nogen grad i mål med den gigantiske udfordring, som klimaforandringer er? Det er den slags spørgsmål, som højst sandsynligt vil frustrere folk.
For at klargøre: Det betyder ikke at folk ikke skal organisere klimalejre. Bare at disse skal være en del af et større projekt, der giver dem en politisk betydning der rækker udover deres meget lokale indgriben. Vi kunne selvfølgelig håbe at denne bredere globale betydning ville vokse frem fra de bånd, som bliver skabt i mellem de forskellige klimalejre i år, men koordinationen imellem lejrerne har været begrænset eller nærmest ikke-eksisterende. Ingen fælles krav og paroler (udover det at være imod klimaforandringer, hvilket er cirka lige så politisk definerende som at være imod slå babysæler ihjel med køller), ingen samstemmig fortælling, ingen »shut down WTO«, intet »another world is possible«.
Hvis den måde, som den engelske del af bevægelsen har håndteret klimaudfordringen på, virker noget begrænset i sin politiske rækkevidde, så har vi i den anden ende af spektraet tyskernes tilgang. Forsøg på at kick-starte en klimalejrproces er her ikke alene løbet ind i de sædvanlige interne rivaliseringer og stridigheder på venstrefløjen. Den radikale venstrefløj er så akademisk og begravet i traditionen fra den kritiske teori og dekonstruktionen, at hovedsvaret på klimaudfordringen har været en kasten sig over kritikken af den dominerende klimaforandringsdiskurs samt den videnskabelige videns hegemoniale rolle i arbejdet med at konstruere klimaforandringerne som en krise. Selvfølgelig er det vigtigt at være opmærksom på, at rapporterne fra IPCC (The Intergovernmental Panel on Climate Change) kommer fra en dybt konservativ institution samt krititisk reflektere over hvordan brugen af en videnskabelig diskurs tjener til at ekskludere ikke-eksperter fra den politiske debat, men Diskurskritik kan ikke være det eneste svar på klimaproblematikken. Det svarer lidt til at kaste bøger af Adorno og Foucault efter en stormflod og håbe på at det vil få den til at gå væk.
Fra tidsløshed til effektivitet
Men lad os være ærlige: på trods af erfaringen med små udbrud af transformationsmagt i særlige overskridelsesøjeblikke burde den antikapitalistiske venstrefløj i det globale nord være vant til at være politisk ineffektiv og marginaliseret. Hvad betyder et enkelt socialt fristed i London, Kreuzberg eller Barcelona egentlig i forhold til kampen mod gentrificeringen? Passer det virkelig at en antikrigsdemonstration i San Fransisco »forstyrrer Imperiet«, som en film lavet ved lejligheden påstod? Kortslutter butikstyveri, selv udført i massemålestok, den kapitalistiske varecirkulation? For at være helt ærlig ved jeg det ikke og det tror jeg heller ikke ret mange af dem, der deltager, gør. Men, og dette er den vigtige pointe, når antikapitalister taler om kapitalismen, så føler de ikke, at de behøver at have et svar. Det er tilstrækkeligt at henvise til den non-linære dynamik, som forandringsprocesser i komplekse sociale systemer har. Underforstået: Vi kan ikke vide hvilken effekt vores handlinger udført i dag vil have i morgen (tænk sommerfugl på Bali og orkan på Haiti). Eller man refererer til et argument, der har fået en nærmest dogmatisk status i antikapitalistiske diskussioner: »Hør engang, kapitalismen har ikke eksisteret altid, den opsted et bestemt sted på et bestemt tidspunkt, så den vil også forsvinde igen på et tidspunkt.« - det samme kan siges om universet! Jeg kunne blive ved med at opremse de intellektuelle tricks der bruges for at rationalisere vores relative politiske irrelevans, men håber at pointen er slået fast: At den antikapitalistiske politik i det globale nord befinder sig i en fom for tidsløshed, fordi vi enten ikke kan eller tør tænke dens effekter i fremtiden. Man kommer til at tænke på strudser. Eller den graffiti, der var sprayet på væggene i en skole i Gøteborg der blev stormet af politiet: »But in the end, we will win!«
Og det er her vi kommer tilbage til hvorfor det er så svært for den antikapitalistiske bevægelse at udvikle en politik på klimaområdet: mens diverse rationaliseringer måske kan gøre det muligt at tænke, at til slut vinder vi i kampen mod kapitalen, så er det ret umuligt at tænke sådan i forhold til klimaforandringerne. I modsætning til den antikapitalistiske kamps tidsløshed haster kampen mod det sidste. Og spørgsmålet er hvordan man håndtere tidsknapheden. De to førbeskrevne positioner (den ‘overaktivistiske’ og den ‘overkritiske’) er begge forsøg på at løse dette problem, dog begge med ret utilfredsstillende resulater. Den første overreagerer på hastværket og springer over stok og sten ind i et politisk felt domineret af meget stærkere spillere. Den anden forstår at konstruktionen af uopsættelighed og den resulterende frygtpolitik ofte er dominansstrategier, men stiller sig så tilfreds med at kritisere denne konstruktion i stedet for at enagere sig i det alvorlige problem, der ligger bag diskursen. Og hastværket er præcis et resultat af en tidskonflikt, en konflikt mellem temporaliteter. Mellem kapitalens temporalitet (kapitalen forøger konstant produktionen og det sociale livs tempo) på den ene side og de komplekse øko-samfundssystemer (der selvom de ikke er statiske og godt kan tilpasse sig nye betingelser ikke kan tilpasse sig i det tempo, kapitalen kræver) på den anden. Hvis forandringen er for hurtig, nås det berømte springende punkt, hvor processen slår over og bliver irreversibel og katastrofal (Golfstrømmens ophør er et eksempel, de polare iskappers bortsmeltning et andet).
Så hvordan håndterer vi hastværket? For det første ved at indse at det er usandsynligt, fatisk umuligt, at den politisk marginale radikale venstrefløj vil kunne nedsætte produktionen af drivhusgasser i en verden hvor akkumulationen af kapital er uadskillelig fra afbrændingen af fossile brændstoffer (»fossilitisk kapitalisme« har nogen kaldt det). Vi er heller ikke på en eller anden måde i stand til bringe økosystemernes tilpasningsevne på højde med kapitalens tempo. Men vi kan intervenere i politikkens temporalitet, i den regeringsmæssige klimapolitik, hvis funktion er at immunisere den af kapitalen skabte tempoforøgelse fra kritik ved at skabe den illusion at fortsat kapitalakkumulation er forenelig med socio-økologisk stabilitet. Sagt med andre ord at vi blot behøver at foretage et par (helst markedsbaserede) småændringer og derefter fortsætte mere eller mindre som om intet var hændt. Immuniseringens resultat er, at den potentielt eksplosive kraft i den voksende erkendelse af en antagonisme mellem kapital og menneskehed kan inddæmmes, måske endda koopteres således at det er muligt at skabe støtte til en ny omgang kapitalakkumulation (tænk på snakken om en grøn kapitalisme) samt endnu mere omfattende og dybdegående politisk regulering af vores liv.
Glem Kyoto!
Så igen: den antikapitalistiske venstrefløj i det globale nord kan ikke stoppe endsige i nogen væsentlig grad formildne klimaforandringerne. At antage det ville være at fastholde os selv i vores tidsløshed, fordi vi tidligst ville kunne håbe på at nå vores mål i en fjern og måske ikke-eksisterende fremtid. Med vores begrænsede styrke og ressourcer kan vi imidlertid intervenere i afskærmningen af kapitalens tid fra det ægte demokratis langsommelighed. Hvis vi igen formår at forlade den depressive tilstand skabt af vores dekomposition og tidsløshed, hvis vi husker på at vi som bevægelse har evnen til at være hurtigere end staten, så kan vi slippe de antagonistiske energier løs.
Hvordan bærer vi os så ad med det? Hvordan bevarer vi åbenheden i det politiske rum, som er skabt af den voksende bekymring for konsekvenserne af klimaforandringerne, en bekymring som har potentialet til at skabe nye idéer og løsninger, nye muligheder som måske endda peger udover kapitalismen? Hvordan intervenerer vi i forhold til de magtfulde kræfter, der presser på for at få en ny grøn kapitalisme, et øko-imperium, en global, autoritær øko-keynesianisme? Hvis tidsknapheden tvinger os til at være effektive, hvordan kan vores lille, ressourcesvage del af bevægelsen bedst udnytte sine begrænsede kræfter til at skabe og/eller opretholde rum, der muliggør en mangfoldighed af nedefra-og-op, ikke-kapitalistiske løsninger på klimakrisen?
Svaret på dette spørgsmål begynder med to yderligere spørgsmål og tager os tilbage til argumentationens begyndelse. Første spørgsmål: Hvad er den væsentligste proces hvormed verdens regeringer forsøger at immunisere kapitalen fra offentlige kritik på klimaområdet? Svar: det er næsten helt sikkert Kyoto/Bali-processerne, hvor hele verden trakteres med et internationalt toppolitisk drama, men som i sidste ende kun udretter meget lidt eller slet ikke noget, der beskytter klimaet (bare en lille sidebemærkning: siden underskrivelsen af Kyoto-aftalen er det globale Co2-udslip oversteget selv IPCC’s værste senarier), og hvor en lillebitte reduktion i udslippet legitimere fortsat masseproduktion af drivhusgasser. For ikke at tale om skabelsen af et helt nyt marked for handel med Co2-udslipskvoter (der anslås at ville repræsentere en værdi på 2 trilliarder dollars i 2020) – til den globale kapitals store glæde. Det er planen, at opfølgningsprocessen på Kyoto, der begyndte på Bali i 2007, skal kulminere i en aftaleunderskrivelse ved det internationale topmøde i København i 2009.
Andet spørgsmål: Set både i forhold til vores fjender og vores mere moderate allierede, hvori ligger da den radikale bevægelses største styrke? Svar: I organiseringen af omfattende topmødeafbrydende mobiliseringer. Det er netop i forbindelse med topmødemobiliseringer at vi tidligere har været i stand til at skabe en mærkbar politisk effekt. I Seattle i 1999 formåede vi ikke alene lukke at konferencen ved at være på gaden. Vi bidrag også til skærpelsen af de mange konflikter, der eksisterede mellem de forhandlende regeringer indenfor. Hvis vi kunne gøre det samme igen, og hvis vi kunne skabe en politisk koalition omkring kravet om at »glemme Kyoto«, så ville vi ikke alene være i stand at holde det politiske rum åbent, der er nødvendigt for diskussionen af løsningsforslag der rækker udover den herskende markedsstyrede agenda. Vi ville også kunne levere et fokuspunkt omkring hvilket en fremspirerende global klimabevægelse kunne samle sig. Glem Kyoto – luk ned København 2009!
Men hvorfor foreslå endnu en stor topmødeprotest efter at have argumenteret for at modtopmøder har mistet den effektivitet de engang havde? Fordi klimapolitikken i 2008 ser meget anderledes ud end den neoliberale globaliseringspolitik i 2008. Faktisk ligner klimapolitikken anno 2008 mere globaliseringspolitikken før nedlukningen af WTO-topmødet i Seattle. Dengang, i »historien er slut-årtiet«, vidste mange godt at den neoliberal kapitalisme ikke var fejlfri, men der var ingen anerkendelse, ikke engang på venstrefløjen, af en bevægelse, eller måske endda en bevægelse af bevægelser som kunne modsætte sig den. Seattle gjorde det muligt at se lighederne i mange forskelligartede kampe, for at se dem som værende rettet imod den samme fjende. Seattle muliggjorde, at en bevægelse overhovedet kunne opstå, og det er her, vi kommer tilbage til udgangspunktet: Kampcyklussen omkring globaliseringen er måske afsluttet, men dens lære, så som læren om undgå en »en-uge-om-året-bevægelse« fokuseret på de store topmødebegivenheder, har ikke mistet sin gyldighed. Den fremvoksende klimabevægelse må være rodfæstet i en daglig praksis af modstand og transformation på alle niveauer, ikke bare globale, men regionale, nationale eller lokale. Men før den overhovedet kan se sig selv som en bevægelse, skal den først markere sig og vise, at der findes en langt mere radikal holdning end den der siger, at vi bare skal have mere og bedre handel med Co2-kvoter. Vise at der findes nogen, som ikke bare fokusere på klimaforandringer, men også på dens årsager: kapitalismen. Og for at det skal kunne ske, kan vi meget vel have brug for det, som nogle engang kaldte et overskridelsesøjeblik, hvor tiden speeder op og forandringer, der før var umulige, bliver mulige. Et modtopmøde kan gøre det. Bevægelsen er død, længe leve bevægelsen!
Tadzio Müller er aktivist og teoretiker. Han er bosat i Berlin og underviser på universitetet i Kassel.
Teksten er oversat af David Balleby Rønbach, der er aktivist og bl.a. aktiv i den danske gren af KlimaX.
Artiklen har tidligere været bragt på hjemmesiden turbulence.org.uk under titlen The Movement is dead, long live the movement!
Danish translation originally published in modkraft.dk
Original English version here. Finnish translation here.
e-Newsletter 3
CONTENTS
1. Urgent appeal for donations!
2. Turbulence @ Climate Camp
3. First translation of Turb_04 article now online
++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++
1. Urgent appeal for donations!
Printing Turbulence 4: ‘Who Can Save Us From the Future?’ set us back several thousand pounds, and distribution costs have so far stretched into the many hundreds. We’re thrilled to be receiving so many orders and requests for copies, but we have now well and truly run out of cash.
If you’ve already received a copy in the post, picked up the latest issue at a bookstore near you, or hope to be able to get your hands on one in the near future, please consider making a donation no matter how small!
Donations can be made via the PayPal button on our website: www.turbulence.org.uk
If you’d rather pay directly into our bank account or write us a cheque, get in touch with us at editors@turbulence.org.uk
2. TURBULENCE @ CLIMATE CAMP
Many of the Turbulence collective will be taking part in the Camp for Climate Action which has just begun in Kent in the UK.
We will, of course, be distributing copies of the new magazine at the camp (remember to grab a bundle to take back to your local independent bookshop, social centre, or wherever else you can think of to distribute copies!)
We’re also going to be participating in a number of workshops, discussing some of the issues brought up in our latest publication and more.
On Thursday 7 August, The Free Association (many of whom are also involved with Turbulence) will be running a workshop entitled ‘Who Can Save Us From the Future? Capitalism, Crisis, Austerity and Freedom’. It will be taking place in Space B at 4:30pm.
In an unfortunate clash, Turbulence editor Tadzio Mueller will be taking part in a discussion entitled, ‘Copenhagen 2009 – What Will Be the Camp’s Response?’ at the same time. Mona Bricke and John Jordan will also be participating in the event which takes place in Space G.
Tadzio Mueller will also be discussing ‘Which Way Forward for the Climate Movement’ with Simon Lewis and Mona Bricke from 2pm on Thursday 7 August, also in Space G.
One of the Turbulence Collective, Keir Milburn, will also be taking part in the discussion, ‘The Road to 90% and the Role of the State’ alongside George Monbiot, Almuth Ernsting and others. The event takes place on Tuesday 5 August in Space A from 7:30pm.
The full programme for the Camp is available here
And information about the location is here
And don’t forget the Klimakamp in Germany from 15-24 August in Hamburg!
3. FIRST TRANSLATION OF TURB_04 ARTICLE NOW ONLINE
Christian Frings’ article, ‘Global Capitalism: Futures and Options’, published in the latest issue of Turbulence is now available in German on our website.
(August 5, 2008)
‚Futures’ des Kapitalismus, und revolutionäre Optionen
Seit August 2007 steht es schlecht um die futures des Kapitalismus. Blitzartig, innerhalb von Tagen und Wochen, breitete sich die Krise der Finanzmärkte über den ganzen Globus aus. Was als lokal begrenztes Ereignis begonnen hatte, erschütterte Börsen und Banken auf allen Kontinenten. Und es ist längst nicht vorbei. Die Krise hat sich in mehreren Wellen entwickelt. Nach jeder erneuten dramatischen Zuspitzung und ebenso hektischer Intervention von Staat und Zentralbanken wurde das baldige Ende der Krise verkündet. Aber trotz aller Staatseingriffe lässt sich die Talfahrt nicht bremsen. Wenn der deutsche Bundespräsident die Finanzmärkte als „Monster“ bezeichnet, erinnert er an den Mythos von Frankenstein, den schon Marx zitierte, um die rätselhafte Verdinglichung des Kapitals zu beschreiben: „by incorporating living labour with their dead substance, the capitalist at the same time converts value, i.e., past, materialised, and dead labour into capital, into value big with value, a live monster that is fruitful and multiplies.“ Die Herrschenden werden selbst beherrscht, von einer anonymen Macht, die sie zwar verteidigen, deren Logik sie aber nicht verstehen.
Jede Krise ist ein Hinweis auf die historische Endlichkeit des Kapitalismus. Wenn sich die ‚Futures’ der Kapitalisten und Herrschenden nicht erfüllen, entstehen Optionen der Bewegungen von unten. Darin liegt keine Zwangsläufigkeit, aber die Optionen der Bewegungen sind heute ungleich größer als vor hundert oder zweihundert Jahren. Was heute auf der Tagesordnung steht, ist nicht eine institutionelle Bereinigung wie die Rückkehr zu einer strengeren Regulierung von Märkten. Danach rufen heute viele, selbst große Teile der Linken, die in der Krise nur einen Ausdruck neoliberaler Übertreibungen sehen. Die Finanzialisierung ist jedoch selbst nur Ausdruck einer fundamentalen Krise, die das kapitalistische System als globales Ganzes betrifft, wie es sich nach dem Zweiten Weltkrieg entwickelt hat.
Ende der 60er Jahre war dieses System in die Krise geraten. Nicht einfach durch innere Gesetzmäßigkeiten des Kapitals und der Konkurrenz, sondern vor allem durch den gleichzeitigen Druck von ArbeiterInnen überall auf der Welt. Das veränderte den Verlauf der Krise deutlich. Die Herrschenden scheuten davor zurück, die Last der Krise auf die ArbeiterInnen abzuwälzen, um die Profitraten zu sanieren. Auch wenn es heute vergessen ist, damals war es Tagesgespräch. Nach dem Pariser Mai 1968 und dem Massenstreik gab De Gaulle jeden Versuch auf, zum Goldstandard zurückzukehren, sondern erlaubte inflationäre Lohnsteigerungen. In Italien war der Slogan „Arbeiter produzieren die Krise“ verbreitet. Linke Ökonomen entwickelten die Theorie der „profit squeeze“, in der die Lohnsteigerungen, die von militanten Streikbewegungen durchgesetzt wurden, einen entscheidenden Einfluss auf den Verfall der Profitrate hatten. Wieder andere zeigten, dass die sinkenden Produktivitätssteigerungen auf die zunehmende Ablehnung der eintönigen Fließbandarbeit und Unwirksamkeit bürokratischer Kontrolle der Arbeitskräfte zurückzuführen war.
Die Entdeckung des „subjektiven Faktors“ in der marxistischen Krisentheorie in den 70er Jahren war also kein Zufall, sondern theoretischer Ausdruck einer praktischen Bewegung und einer tatsächlichen Veränderung von historischer Tragweite. In früheren kapitalistischen Krisen, im 19. und zu Beginn des 20. Jahrhunderts, waren die sozialen Bewegungen der ArbeiterInnen meistens eine Reaktion auf die Krisen des Kapitals gewesen. Es schien allein seinen eigenen inneren Gesetzen zu folgen. Sein Fetischcharakter schien ungebrochen, und daran orientierte sich auch die theoretische Beschäftigung mit der Krise. Die Welle von Klassenkämpfen der 60er und 70er Jahre hat die Infragestellung dieses Fetischcharakters wieder aktuell gemacht. Wir produzieren Geschichte und unsere Kämpfe haben einen Einfluss auf die Entwicklung des Kapitals.
Durch den Gegenangriff des Neoliberalismus und der staatlichen Repression gegen die Bewegungen, durch Arbeitslosigkeit und Austerität, wurde diese subversive Subjektivität der Weltgeschichte wieder verdrängt. Die Macht des Geldes und der Fetisch des Kapitals erhielt mit dem Boom der 90er Jahre neue Legitimität. Aber es war keine Lösung. Die Finanzialisierung war die Flucht des Kapitals aus der Produktion und die Illusion einer rein monetären Kapitalverwertung. Diese Flucht war von immer häufiger auftretenden Krisen begleitet: Börsencrash 1987, 1995 Tequilakrise von Mexiko aus, 1997 Asienkrise, 1998 LTCM- und Russlandkrise, 2000 das Ende des New-Economy-Hypes. Geradezu verwundert zeigen sich die Herrschenden, dass keine dieser Krisen das gesamte globale System in den Abgrund zog wie 1929. Das hat sich jetzt geändert und in den USA macht bereits das Wort vom „global slump of 2008-09“ die Runde. Ausschlaggebend dafür ist die massive Explosion des Derivatehandels in den letzten zehn Jahren und seine internationale Verzahnung. Das bedeutet nichts anderes, als dass die Suche nach profitablen Anlagen immer verzweifelter, immer spekulativer und immer waghalsiger geworden ist. Die Simulation der Kapitalverwertung durch Finanzialisierung lässt sich nicht ins Unendliche fortsetzen. Das ist es, was heute sichtbar wird. Auch darin drückt sich, in versteckter Form, der nach wie vor anhaltende Druck der globalen Arbeiterklassen aus, der einer neuen Intensivierung der Ausbeutung im Wege steht.
Historisch ist die Flucht des Kapitals aus der Überakkumulation in die Finanzialisierung nicht neu. Schon in früheren Zyklen der Entwicklung des kapitalistischen Weltsystems konnten die das System beherrschenden und organisierenden Mächte, wie die Niederlande im 18. und das britische Empire im 19. Jahrhundert, ihren Niedergang nach dem Akut-Werden der Überakkumulation für 30 oder 40 Jahre durch den Wechsel in die Finanzgeschäfte hinauszögern und die Ernte ihrer Vormachtstellung einfahren. Giovanni Arrighi und Beverly Silver haben in ihren Analysen die Entdeckung des „subjektiven Faktors“ in der Krisentheorie mit der welthistorischen Dynamik des Kapitalismus verbunden. Das führt nicht zu einer tristen Wiederholung der immer selben Scheiße vom Auf- und Abstieg der Imperien des Kapitals, sondern zu der Entdeckung, dass die Macht der Ausgebeuteten im Weltsystem tendenziell zugenommen hat. Mit jedem Wechsel ist ihr Einfluss auf die Gestalt und den sozialen Charakter des System größer geworden. Was wir zur Zeit erleben, ist der definitive Beginn des Endes eines kapitalistischen Zyklus, der sich trotz der Barbareien in der ersten Hälfte des 20. Jahrhunderts unter US-amerikanischer Ägide noch ein mal entwickeln konnte. Niemand kann voraussagen, wie sich die sozialen Bewegungen von unten in den nächsten Monaten und Jahren in diese Krise einbringen und der Welt ein neues Gesicht geben werden. Wir können aber feststellen, dass unsere Optionen und unsere Macht, in die Geschichte einzugreifen deutlich größer geworden sind. Ein erstes Anzeichen dafür sind die Arbeiterkämpfe von China über Osteuropa bis Ägypten und die Hungerkrawalle auf allen drei Kontinenten, die sich schon jetzt in überraschender Schnelligkeit und Gleichzeitigkeit gegen die Krise entwickeln.
Christian Frings
Die Tendenz zur Überakkumulation, also zu einer Situation, in der zu viel Kapital zu wenigen profitablen Investitionsmöglichkeiten gegenüber steht, ist eine der Hauptkrisentendenzen kapitalistischer Ökonomien. Der von unserer Arbeit produzierte Mehrwert muss jeden Tag wieder irgendwo investiert werden. Wenn KapitalistInnen diesen Mehrwert nun aus irgendeinem Grund (ArbeiterInnenkämpfe, gesättigte Märkte, gesetzliche Vorschriften) nicht auf profitable Art und Weise in Produktion für existierende Märkte investieren können, müssen sie entweder neue Märkte öffnen, oder den Preis bestehender Vermögenswerte hochbieten (Immobilien, Aktien, Währungen…). Dies ist die Ursache der vielen Finanzblasen und –krisen, die wir in den letzten 15 Jahren erlebt haben.
Finanzialisierung beschrei